Kreikan saarten heinäkuun perinteiset juhlat

Heinäkuussa Kreikan saarilla vietetään lukuisia vuotuisia perinnejuhlia, etenkin pyhimysten nimikkopäiviä sekä muita paikallisia festivaaleja. Monilla saarilla kirkolliset juhlapyhät (panigýria) yhdistävät uskonnolliset menot ja ilonpidon: ensin kokoonnutaan kirkkoon jumalanpalvelukseen ja ikonin kulkueeseen, minkä jälkeen pidetään kyläjuhla musiikin, tanssin, ruoan ja viinin kera. Alla on saari saarelta katsaus heinäkuun tärkeimpiin toistuviin tapahtumiin, niiden taustoihin ja viettotapoihin.

Kreeta

Kreeta on suuri saari, jossa lähes joka kylällä on oma suojeluspyhimyksensä – heinäkuussa juhlia on paljon eri puolilla saarta. Pyhän Marinan päivä (Agia Marina, 17. heinäkuuta) on Kreetalla merkittävä. Esimerkiksi Vónin kylässä (Heraklionin alueella) tuhannet ihmiset kokoontuvat kaksipäiväiseen juhlaan, sillä Pyhän Marinan uskotaan suojelevan ja parantavan sairaita lapsia. Ensin järjestetään kirkko­palvelus ja ikonin juhlallinen kantaminen kylän läpi, minkä jälkeen kylän aukiolla alkaa perinteinen kreetalainen iltama. Silloin soitetaan eläviä lyyramusiikin säveliä, lauletaan mantinades-lauluja ja tanssitaan kreetalaisia tansseja (kuten syrtós ja pentozáli). Tarjolla on paikallisia herkkuja – lammaspataa, täytettyjä viininlehtikääryleitä ja tietenkin runsaasti paikallista viiniä sekä tsikoudiá-pontikkaa. Kreetalaiset tunnetaan vieraanvaraisuudestaan, joten matkailijatkin toivotetaan tervetulleiksi syömään ja tanssimaan juhlijoiden joukkoon.

Profeetta Eliaksen päivä (Profitis Ilias, 20. heinäkuuta) on toinen koko Kreikassa, myös Kreetalla, vietettävä uskonnollinen juhla. Korkeiden mäkien huipuilla sijaitsevat Elias-profeetan kappelit heräävät eloon – Kreetalla esimerkiksi Réthimnonin seudulla muinaisen Elefthérnan kukkulalla järjestetään juhlallinen messu. Monet patikoivat jo edellisenä iltana vuoren huipulle kappelin luo, jossa yövytään taivasalla. Auringon noustessa pidetään liturgia, ja sen jälkeen vietetään vuorenrinteellä karnevaalinomaista piknikkiä. Paikalliset levittävät liinoille oliiveja, maalaisleipää, grillattua vuohta ja kotitekoista viiniä, joita jaetaan kaikille. Kreetalainen musiikki voi soida kaiuttimista tai jopa livenä, ja juhlaväki nauttii sekä henkevistä maisemista että yhdessäolon riemusta.

Pyhän Panteleimonin juhla (Agios Panteleimon, 27. heinäkuuta) päättää heinäkuun pyhimysjuhlat monissa kreetalaiskylissä. Esimerkiksi Réthimnonin lähistöllä Adelén ja Chromonastírin kylissä on Panteleimonille omistetut vanhat kirkot. Niissä toimitetaan aamulla jumalanpalvelus ja sairaiden parantajana tunnetun pyhimyksen kunniaksi voitelurituaali. Illalla kirkon pihalla tai kylätorilla alkaa kansanjuhla: soittajat esittävät kreetalaista kansanmusiikkia, ja naiset ja miehet tanssivat käsikynkkää ympyrässä perinteisiä tansseja. Kylän uunit ja padat ovat porisseet koko päivän – juhlavieraille tarjotaan yleensä “oftó”-uunilammasta tai -vuohipataa ja paikallisia mezejä (pikkuruokia) kuten dakos-salaattileipiä ja mysnäjuustopiiraita. Myöhäisilta huipentuu ilotulituksiin tai ainakin paukkupommeihin, joita nuoret räjäyttelevät vuorten rinteillä vanhan tavan mukaan.

Kirkollisten juhlien ohella Kreetalla on myös muita vuosittaisia tapahtumia heinäkuussa. Heraklionin länsipuolella Dafnésin viinintuottajakylässä järjestetään Kreetan viinifestivaali joka heinäkuu (perinne jatkunut 1970-luvulta alkaen). Usean päivän ajan kylän keskusaukio täyttyy viinin ystävistä: alueen tilat tarjoavat ilmaisia maistiaisia paikallisista viineistä, erityisesti Kreetan omista rypälelajikkeista valmistettuja. Festivaaleilla on myös elävää musiikkia – kreetalaiset lyra- ja lauluryhmät esiintyvät – sekä tanssiesityksiä kansallispuvuissa. Tarjolla on runsaasti paikallisherkkuja, ja tunnelma on vilkas ja välitön. Itä-Kreetalla Léssen tasangon kylissä puolestaan vietetään heinäkuussa ruokatapahtumia, kuten Etanáksen etanafestivaalia (alkukuusta Parasporissa). Siellä kyläläiset valmistavat sadoittain etanoita valkosipuli-yrttikastikkeessa ja jakavat niitä vieraille – paikan päällä voi nauttia ehkä elämänsä ensimmäisen “hohlious”-etana-aterian. Musiikki, tanssi ja viini kuuluvat tietenkin myös tähän iltaan. Näiden kautta Kreetalla kesä on paikalliskulttuurin juhlaa, jossa matkailija pääsee kokemaan aitoa kreetalaista elämäniloa.

Rodos

Rodoksen saarella heinäkuu on vilkasta juhla-aikaa, jossa yhdistyvät ortodoksiset perinteet ja kesän sadonkorjuun juhlat. Pyhän Marinan juhla (Agia Marina, 17.7.) on merkittävä etenkin Paradísi-kylässä (lentokentän tuntumassa) sekä Apolakkián maalaiskylässä etelässä. Noihin kyliin saapuu jo edellisiltana joukoin väkeä ympäröivistä kylistä. Kirkonkellot soivat juhlapyhän aattona, ja monet osallistuvat yönviettoon kirkon pihapiirissä – seurustellen ja valmistellen seuraavan päivän tarjoiluja. Juhlapäivän aamuna pidetään liturgia, minkä jälkeen kylän keskusaukiolla alkaa perinteinen panigýri-juhla: pitkät pöydät täyttyvät kotiruoista, kuten lampaan lihapadasta ja erilaisista piirakoista, joita paikalliset naiset ovat leiponeet. Paradísissa nuoret pukeutuvat usein kansallispukuihin ja esittävät tanhuryhmissä dodekanesoslaista tanssia, rytmiä rummuttavat myös saaren kuulut lyömäsoittimet toumberleki-rumpuineen. Apolakkiássa on puolestaan tapana juhlistaa samaan aikaan kypsyvää kesäkurpitsaa ja vesimelonia – joskus “Arbuusifestivaali” sijoittuu tälle viikonlopulle: kyläpuistossa leikataan auki kymmeniä makeita arbuuseja, joita tarjotaan vieraille. Lapsille järjestetään arpajaisia ja pientä kilpailua (kuten vesimelonin syöntikisa), ja illan tullen muusikot virittävät bouzoukit ja viulut tanssittamaan väkeä.

Heinäkuun loppupuolella Rodoksella koittaa saaren kuuluisin kansanjuhla, Agios Soulas -festivaali Sorónin kylässä. Pyhän Silaan (Soulas) kolmen päivän mittaista juhlaa vietetään 28.–30. heinäkuuta Sorónin lehtomaisella juhla-alueella, jonne pystytetään kymmeniä myyntikojuja ja väliaikaisia tavernoja. Tämä tapahtuma on paljon muutakin kuin kirkollinen pyhimysjuhla – se on kuin yhdistelmä markkinoita ja urheilukisoja, joita koko saari odottaa. Ensimmäisenä juhlapäivänä pidetään iltapäivällä perinteiset kansanpelit: kevyessä stadionissa järjestetään juoksu- ja säkkihyppykilpailuja sekä humoristisia aasiravit, joissa kylän nuoret kisaavat toisiaan vastaan koristeellisesti satuloiduilla aaseilla. Tämä “aasiderby” on rodoslaisten ylpeydenaihe, ja voittaja-aasin omistaja saa mainetta ja pienen palkinnon. Illalla järjestetään ulkoilmadisko nuoremmille, kun taas toisaalla vanhemmat tanssivat perinteisiä tansseja kansanmusiikkiyhtyeen tahdissa. Pyhän Silaan kirkossa toimitetaan 29.7. aamulla jumalanpalvelus, mutta pääpaino on juhlalla: viimeisenä iltana (30.7.) juhlakentällä sytytetään näyttävä ilotulitus, joka valaisee Sorónin taivaan – sen sanotaan symboloivan Pyhän Silaan valoa maailmalle. Sorónin juhla vetää puoleensa tuhansia vierailijoita, ja sinne järjestetään ylimääräisiä bussivuoroja myös Rodoksen kaupungista.

Heinäkuun 20. päivänä juhlitaan Profeetta Eliasta myös Rodoksella, erityisesti Iálissoksen kaupunginosassa. Iálissoksen kukkulalla, Filerímoksen antiikinaikaisella pyhällä kukkulalla, sijaitsee Elias-profeetan kirkko, jossa pidetään tuolloin messu. Profeetta Elias tunnetaan taivaaseennousustaan tulisissa vaunuissa, ja hänen kunniakseen monet sytyttävät pieniä kokoontumisvalkeita. Filerímoksen metsikössä saattaakin illalla nähdä nuotion loimun ja kuulla saaren kuulujen Mantópetrojen (Rodoksen perinteisten laulajien) ääniä, kun ihmiset laulavat vanhoja spirituaalisia lauluja nuotion äärellä. Samana iltana Iálissoksen kylänraitilla järjestetään katutanssit: paikalliset muusikot soittavat viulua ja laouto-luutua, kun parit tanssivat valssin ja syrtón sekoitusta – harvinainen näky saarella, joka tunnetaan enemmän diskoistaan. Tämä kertoo rodoslaisten kunnioituksesta omaa perintöään kohtaan suurten turistivirtojenkin keskellä.

Myös monet muut pyhimykset saavat osansa rodoslaisten juhlinnasta heinäkuussa. Pyhä Paraskevi (26.7.) ja Pyhä Panteleimon (27.7.) ovat Kattavian kylän suojeluspyhimyksiä saaren eteläkärjessä. Kattaviassa järjestetään niiden kunniaksi kolmipäiväinen juhla 25.–27. heinäkuuta. Pyhän Paraskevin päivänä 26.7. ortodoksipappi kiertää vihmomassa pyhää vettä taloihin onnen ja terveyden toivossa, ja illalla kylän Panagia Ypakóin kirkon pihalla vietetään tanssijuhlaa. Seuraavana päivänä, kun vuorossa on parantaja-pyhimys Panteleimonin nimikkopäivä, monet saapuvat pitkänkin matkan päästä hänen ikoniansa kunnioittamaan – Kattavian luostarikirkossa säilytetään legendan mukaan Panteleimonin ihmeitätekevää ikonia, jota tuodaan esiin vain kerran vuodessa. Iltapäivällä järjestetään pieni pyhiinvaellus Kattavian lähellä sijaitsevalle lähteelle, jonka vesi on Panteleimonin ansiosta kyläläisten mielestä tervehdyttävää. Kolmipäiväisten juhlien aikana Kattavian nuoret myyvät kotitekoisia leivonnaisia ja käsitöitä kerätäkseen varoja kylän kirkon ylläpitoon – tämä perinne yhdistää yhteisöä ja välittää perinnettä eteenpäin.

Korfu

Korfun saarella vuotuisten juhlien kalenteri on täynnä myös heinäkuussa, ja ne heijastavat sekä ortodoksista hartautta että joonialaista iloittelua. Panagia Vlacherna eli Vláhernan Jumalanäidin juhla (2. heinäkuuta) aloittaa heinäkuun. Korfun kaupungin edustalla sijaitsee postikorttikaunis valkoinen Vláherna-saari ja sen pieni kappeli, joka on omistettu Neitsyt Marialle. Heinäkuun 2. aamuna siellä pidetään juhlaliturgia, ja sen jälkeen ikoniprosessio suuntaa mantereelle: papit ja kirkkokansa kantavat Vláhernan Neitsyen ikonia pitkin Garítsan lahden rantaa. Kulkuetta säestävät Korfun kuuluisat filharmoniset orkesterit – saarella toimii useita soittokuntia, ja ne lisäävät juhlaan juhlavaa sointia. Garítsan kaupunginosan kadut on koristeltu kukkaseppelein, ja talojen parvekkeilta roikkuu korinttilaisista kankaista tehtyjä punakultaisia kirkkolippoja. Tunnelma on sekä harras että eloisa: vanhemmat rouvat laulavat kirkkolauluja iconin edetessä, mutta heti perässä seuraa soittokunta, joka kajauttaa ilmoille iloisen marssin kun ikoni on palautettu takaisin kappeliin. Illan tullen Garítsan rantapuistossa pidetään kansanjuhla: alueen asukkaat järjestävät ulkoilmakahviloita, joissa myydään paikallista kumkvatti-likööriä, mantelikakku mandolatoa ja muita korfulaisia herkkuja. Musiikkiakin kuullaan – Korfun saaren nuoret kansantanssijat esiintyvät värikkäissä asuissa tanssien sirtoja ja paikallisia ballo-tansseja. Vláhernan juhlapäivä on monille paikallisille kesän kohokohta, ja myös matkailijat kerääntyvät sankoin joukoin tunnetulle kannakselle katsomaan ikimuistoista prosessiota ja juhlintaa.

Pyhän Prokopioksen päivä (Agios Prokopios, 8.7.) on tärkeä eteläisessä Korfussa. Saarella on kylä nimeltä Ágios Prokópios sekä tunnettu ranta Kávoksen kupeessa, ja 8. heinäkuuta siellä juhlitaan kylän nimikkopyhimystä. Aamulla Pyhän Prokopioksen pikkukirkossa pidetään liturgia, johon osallistuvat niin kyläläiset kuin lähistön lomailijatkin – pappi toivottaa vieraatkin tervetulleiksi. Jumalanpalveluksen jälkeen kylän pääkadulle katetaan pitkä pöytä, jolle tuodaan siunattavaksi iso kulhollinen sofritoa, korfulainen perinneruoka (hitaasti haudutettua naudanlihaa valkosipulikastikkeessa). Tuo ruoka annetaan sitten maisteltavaksi kaikille juhlavieraille siunattuna pyhän ruokana. Päivällä kylässä järjestetään myös pieniä leikkimielisiä kilpailuja lapsille (säkkijuoksusta köydenvetoon), ja voittajille jaetaan Pyhän Prokopioksen nimikkomitaleita – paikallinen perinne, jolla pyritään sitomaan nuoret pyhimyksen suojelukseen hauskalla tavalla. Illan tullen Kávoksen rannan tavernat sytyttävät lyhtyjä ja soittavat kantádhes-serenadeja kitaralla ja mandoliinilla; monet paikalliset muusikot esittävät spontaaneja lauluesityksiä lomailijoiden iloksi. Näin perinteinen juhla ja nykyaikainen turismi lyövät kättä etelä-Korfun yössä.

Korfun kaupungissa heinäkuussa muistetaan saaren suojeluspyhimystä Pyhää Spiridonia kesäisellä juhlalla. Vaikka Pyhän Spiridonin pääpäivät ovat muina vuodenaikoina, on tapana, että heinäkuun 13. paikkeilla järjestetään Spiridonin kunniaksi konsertti kaupungin San Rocco -aukiolla. Korfun kolme suurta filharmonista orkesteria yhdistyvät tuona iltana ja esittävät ulkoilmakonsertin, jonka ohjelmistossa on sekä kirkollisia hymnejä että tunnettuja joonialaisia sävelmiä. Konsertin huipennukseksi soitetaan kuuluisa “Fyrrys” niminen marssi, jota perinteisesti soitetaan Pyhän Spiridonin reliikkiprosessioissa – sen kuuleminen kesäillassa sinitaivasta vasten liikuttaa monia kuulijoita. Samaan aikaan kaupungin vanhassakaupungissa järjestetään pienimuotoiset viinimarkkinat: paikalliset viinintuottajat pystyttävät maistelupöytiä Listonin pylväikön alle ja tarjoavat maistiaisia saaren viineistä, etenkin kumkvattilikööristä ja makeasta Mavrodaphne-viinistä. Korfun kaupunki muuntuukin tuona iltana eläväksi kulttuuriareenaksi, jossa kuuluu samanaikaisesti puhallinmusiikki, kantadit ja iloinen puheensorina.

Heinäkuun 17. päivä on Pyhän Marinan juhlapäivä, jota vietetään Korfulla useissa kylissä, kuten Benítsesissä saaren itärannikolla ja Avliótesissa pohjoisessa. Näissä kylissä on Marinalle omistetut kirkot, ja kyläläiset valmistautuvat juhlaan jo päiviä etukäteen siivoamalla kadut ja koristamalla ne oleanderin oksin. Juhlapäivän aamuna monet pukeutuvat parhaimpiinsa ja osallistuvat kirkon jumalanpalvelukseen; legendan mukaan Pyhä Marina suojelee erityisesti kalastajia ja merenkävijöitä, joten Benítsesin kalaorit on tuotu kirkkoon siunattaviksi. Palveluksen jälkeen pappi johtaa kulkueen satamaan, missä hän siunaa myös kalastusalukset – veneet on somistettu lipuin ja kukkaseppelein tätä varten. Illalla Benítsesin rantapromenadilla järjestetään kalafestivaali Marinan kunniaksi: kylän kalastajat lahjoittavat osan päivän saaliistaan yhteiseen pataan, josta keitetään bourdetto-kalastajakeittoa. Sitä jaetaan ilmaiseksi juhlavieraille lautasellinen kullekin, sitruunalohkon ja maalaisleivän kera. Tunnelmaa säestää reipas kansanmusiikki, ja tanssilattiana toimii koko katualue. Marinanjuhlan tansseissa korfulaiset pyörähtelevät ilomielin turistien kanssa – muutaman ouzo-maljan jälkeen ujous hälvenee, ja kansainvälisessä piirissä saattaa kajahtaa jopa suomenkielinen “Säkkijärven polkka” paikallisen hanuristin soittamana, jos suomalaisia on paikalla!

Heinäkuu Korfulla huipentuu Profeetta Eliaksen päivään 20.7., jota vietetään erityisesti Mággouládesin kylässä saaren luoteisosassa. Kylän yläpuolella on vanha Profitis Ilias -kappeli mäntymetsän keskellä. Sinne noustaan varhain aamulla joko jalan tai traktoreilla, ja metsäpolut täyttyvät perhekunnista, jotka kantavat mukanaan ruoka­koreja ja kirkonkirjoja. Aamumessun jälkeen vietetään panigiri-piknik: perheet levittäytyvät metsän siimekseen puiden alle. Lapset juoksentelevat ja leikkivät piilosta puunrunkojen takana, kun aikuiset kattavat liinoille grillattua kanaa, marinoituja oliiveja, spanakopita-piiraita ja kotitekoista viiniä. Joku on tuonut paikalle kannettavan harmonikan, ja muutama vanhempi pariskunta tanssahtelee spontaanisti puiden välissä pientä tanssia – maiseman kauneus ja profeetan juhla saavat mielen kevyeksi. Mággouládesin profeetanpäivän perinteenä on myös sytyttää illansuussa kokko kappelin pihalle. Nuoret pojat keräävät risuja ja sytyttävät niistä roihun, jonka yli kylän rohkeimmat hyppäävät puhdistuakseen symbolisesti. Tämä “Klidonas-tulen” hyppääminen on vanha kesäpäivänseisauksen aikainen tapa, joka Korfulla on siirretty Profeetta Eliaksen juhlaan. Auringon laskiessa viipyilevässä valossa kyläläiset yhtyvät yhdessä lauluun – Ionian saarille ominaiset moniääniset kaiunat kaikuvat laaksossa, ja hetken aikaa mennyt ja nykyinen aika tuntuvat kohtaavan.

Zakynthos

Zakynthoksen (Zante) saarella keskikesän perinteiset juhlat keskittyvät muutamiin pyhimyksiin ja paikallisiin erikoisuuksiin. Pyhän Paraskevin päivä (Agia Paraskevi, 26.7.) on näistä merkittävin. Saaren länsiosassa Ágios Leónin kylässä sekä pohjoisessa Volímesin vuoristokylässä on molemmissa Pyhälle Paraskeville omistettu kirkko, ja kyläläiset valmistautuvat juhlaan huolella. Ennen juhlapäivää nuoret siivoavat kirkon ympäristön ja pystyttävät aukiolle puisia pöytiä ja penkkejä. Itse juhlapäivänä 26. heinäkuuta kirkoissa toimitetaan juhlaliturgia, jonka jälkeen molemmissa kylissä kannetaan Pyhän Paraskevin ikoni kulkueena läpi kylän. Ikonin edetessä vanhemmat naiset heittävät ruusun terälehtiä parvekkeilta, ja kylän pappi pysähtyy siunaamaan jokaisen talon oven – perinne, jonka uskotaan tuovan onnea talon asukkaille seuraavaksi vuodeksi.

Iltapäivällä juhlinta muuttuu riehakkaammaksi. Ágios Leónissa sytytetään kylän keskusaukiolle puista rakennettu kokko, jonka liekkien symboloidaan polttavan pois pahat henget. Nuoriso hyppii palavan rovion yli nauraen, kun taas toiset alkavat asetella grillivartaita hiillokselle. Kokon laannuttua alkaakin souvlaki-ateriointi – jokainen saa vartaansa täyteen grillattua possua ja paprikaa, ja paikalliset tarjoilevat kylkeen viinillä maustettua hapanta leipää ja viininlehtikääryleitä. Volímesissa juhlaan kuuluu erikoinen kilpailu: säkkijuoksu alamäkeen kylätietä pitkin. Kylän nuoret miehet hyppivät perunasäkit jaloissaan kilpaa, ja voittaja kruunataan “Paraskevin prinssiksi” – hänen velvollisuutenaan on tanssittaa illan ensimmäinen tanssi kylän vanhimman isoäidin kanssa, mikä on humoristinen ja sydämellinen hetki juhlassa.

Kun ilta hämärtyy, sekä Ágios Leónissa että Volímesissa alkavat tanssit. Zakynthoslaisessa kansanperinteessä musiikki on tärkeässä osassa: paikalliset tsaousárchi-yhtyeet soittavat mandoliineja ja kitaraa ja laulavat saaren kantada-lauluja kauniisti harmonisoiden. Parit tanssivat verkkaista ballosta ja myös rivitansseja, ja ulkopuoliset toivotetaan tervetulleiksi mukaan. Juomana tarjotaan makeaa Zakynthoksen Verdea-viiniä, jota kyläläiset valmistavat vihreistä rypäleistä – moni vieras hämmästyy, kuinka makea viini sopii tanssin kyytipojaksi. Juhla jatkuu pitkälle yöhön, kunnes viimeinenkin tanssija on väsynyt. Pyhän Paraskevin suojeluksen uskotaankin pitäneen huolta, että vuosi on ollut hyvä, ja nyt juhlaväki kiittää siitä riemukkaasti.

Heinäkuun lopussa Zakynthoksella vietetään myös Pyhän Panteleimonin juhlaa (27.7.), joskin hillitymmin. Esimerkiksi saaren eteläosassa Kerián kylän lähettyvillä on Panteleimonille pyhitetty luostari. Siellä toimitetaan 27.7. aamulla liturgia, jonka jälkeen luostarin sisarpapit jakavat pyhitettyä oliiviöljyä ja vettä vaivoistaan kärsiville – Pyhä Panteleimon on tunnettu parantajapyhimys. Monet kyläläiset ja matkailijat kävelevät Kerián luostarille jo aamuvarhain ihaillen samalla kaunista reittiä oliivilehtojen halki. Paluumatkalla moni pysähtyy Kerián lähteelle pesemään kasvonsa pyhimyksen päivän kunniaksi, toivoen terveyttä. Vaikka Panteleimonin päivä Zakynthoksella ei ole suuri kansanjuhla, se edustaa saaren hartaampaa puolta vilkkaan turistikautensa keskellä. Myös Zakynthoksen kaupungissa heinäkuussa järjestetään ulkoilmakonsertteja: kaupungin filharmoninen orkesteri ja paikalliset kuorot pitävät esityksiä Solomósin aukiolla, juhlistaen Zakynthoksen rikasta kulttuurihistoriaa (saari on tunnettu säveltäjistään ja runoilijoistaan). Nämä konsertit ovat matkailijoille oiva tilaisuus kokea joonialaisen saaren taiteellista perintöä – ohjelmistossa voi kuulla niin romanttisia kantades-serenadeja kuin Dionýsios Solomóksen sanoittaman Kreikan kansallishymnin säveliä, jotka kuuluvat täällä erityisen juhlavasti kesäyössä.

Santorini

Santorinin saarella heinäkuu tuo mukanaan sekä perinteisiä uskonnollisia juhlia että moderneja kulttuuritapahtumia. Profeetta Eliaksen juhla (20.7.) on Santorinilla merkittävä uskonnollinen tapaus, sillä saaren korkein kohta on Profitis Ilias -vuori, jonka huipulla seisoo 1700-luvulla rakennettu Profitis Ilias -luostari. Tuona päivänä luostarin veljestö avaa ovensa kaikille vieraille. Monet santorinilaiset aloittavat aamunsa kipuamalla ylös vuorelle – jotkut vanhemmat kyläläiset tekevät perinteisesti osan matkasta jalan muistuttaakseen entisaikojen pyhiinvaeltajia. Luostarissa pidetään juhlaliturgia, jonka jälkeen pihalla järjestetään panigyri-ateria: munkit tarjoavat vieraille yksinkertaista mutta herkullista papusoppaa, tuoretta leipää, fetajuustoa ja paikallista viiniä kiitokseksi osallistumisesta. Samaan aikaan luostarin pihalla soitetaan santorinilaista kansanmusiikkia nauhalta – joskus on myös livenä pieni kokoonpano viuluineen. Näköalat Caldera-tulivuorikraatteriin ovat huikaisevat, ja monet sanovatkin Profeetta Eliaksen suoneen Santorinille erityisen siunauksen tällä juhlalla: ihmiset eri kylistä tulevat yhteen jakamaan aterian armon alla, pilvien tasalla. Kotiinviemisiksi luostarin munkit antavat vielä pieniä nippuja vuorella kasvanutta tuoksuvaa timjamia ja meiramia – pyhitettyjä yrttejä, joiden sanotaan tuovan kotiin terveyttä.

Santorinin perinteisiin heinäkuun juhliin kuuluu myös Pyhien Anargyroksen juhla (Agioi Anárgyroi, 1.7.), vaatimaton mutta kaunis kyläjuhla Megalohórin kylässä. Siellä sijaitsee pikkuinen Agii Anárgyri -kirkko, nimetty “rahattomille pyhille” (pyhät Kosmas ja Damianos, lääkäriveljekset). Heinäkuun ensimmäisenä iltana megalozorilaiset sytyttävät kirkon edustalle kymmeniä pieniä tuohuskynttilöitä maan tasalle rivistöihin – tapa, joka symboloi pyhien vaatimattomuutta. Kun pappi on pitänyt rukoushetken, kylän väki tarjoaa kirkon pihassa kaikille “koúlouria”-rinkeleitä ja makeaa viskikekseistä tehtyä viini-leivosta. Tämä on vanha perinne: jokainen tuo jotain pientä syötävää mukanaan, ja pöydälle kertyneet herkut siunataan ja nautitaan yhteisesti. Samalla vaihdetaan kuulumisia ja kerrotaan tarinoita pyhimysten ihmeistä. Lapset leikkivät kirkon portailla vanhoja piiritanssileikkejä, ja vanhimmat paimentavat heitä lempeästi – Santorinilla, vaikka turismi on tuonut modernisaation, kyläyhteisöt vaalivat edelleen tällaisia pieniä perinnejuhliaan.

Santorinin heinäkuussa on myös modernin kulttuurin sävyjä. Saarella järjestetään vuosittain Santorinin jazz-festivaali heinäkuun puolivälissä. Kolmena iltana peräkkäin Kamárin kylän ulkoilmaelokuvateatteri muuttuu jazz-klubiksi tähtitaivaan alle. Tapahtuma on jatkunut vuosia ja kerää sekä kreikkalaisia että kansainvälisiä jazz-artisteja. On ainutlaatuinen kokemus kuunnella saksofonin pehmeitä säveliä ja kontrabasson komppia samalla kun taustalla siintävät Santorinin tulivuoren varjo ja välkehtivä Egeanmeri. Jazz-festivaali on paikallisille nuorille mieleen – se tuo vaihtelua perinteisten bouzoukia-iltojen rinnalle. Silti tilaisuudessa yhdistyy myös paikallinen vieraanvaraisuus: konsertin lomassa tarjoillaan santorinilaisia viinejä (kuuluisaa Assýrtikoa ja makeaa Vinsantoa) sekä pieniä suupaloja, kuten tomaattipihvejä ja favaa. Festivaalin perustajat haluavat juhlistaa Santorinin elokuvateatteriperinnettä (Kamárin “Open Air Cinema” on legendaarinen) ja tuoda samalla saarelle kansainvälistä kulttuuria. Matkailijoille tällainen ilta on taianomainen – yhdistelmä maailmanluokan musiikkia ja kykladien yöllistä tunnelmaa.

Lisäksi heinäkuussa Santorinilla on muita toistuvia tapahtumia. Usein kuun lopulla järjestetään ulkoilmaelokuvan festivaali Firássa, jossa näytetään kreikkalaisia ja eurooppalaisia elokuvia kylmän valkoisen viinin ja tähtitaivaan alla. Vaikka nämä eivät ole perinteisiä “kansanjuhlia”, ne ovat vakiintuneita vuosittaisia tapahtumia, joilla on oma uskollinen yleisönsä – ja nekin kuvastavat Santorinin kulttuurin monimuotoisuutta. Yhtenä iltana viikossa Oían kylässä pidetään myös “viinin ja musiikin ilta”, missä paikalliset viinitilat esittelevät tuotteitaan kylän piazzalla kansanmusiikkiorkesterin säestyksellä. Näissä tapahtumissa Santorinin asukkaat ja vieraat nauttivat yhdessä kesästä, hyvästä viinistä sekä lauluista – sekin on omalla tavallaan perinnettä jatkava juhla, sillä Santorini on kautta aikain ollut kuulu viineistään ja lauluistaan.

Paros

Paroksen saarella heinäkuun perinteiset juhlat tuovat esiin sekä merenkulun että pyhimysten merkityksen paikallisessa elämässä. Naoussan kalastus- ja viinijuhla järjestetään perinteisesti heinäkuun ensimmäisenä sunnuntaina viehättävässä Naoussan satamakylässä. Tämä “Psarofália”-kalajuhla sai alkunsa jo vuosikymmeniä sitten, kun paikalliset kalastajat halusivat kiittää pyhää Nikolaosta hyvästä saaliista. Nykyään siitä on kehittynyt iso kesätapahtuma: Naoussan satamaan ankkuroituu tuona iltana kymmeniä pieniä kalastusveneitä viirit liehuen. Satamalaiturille nousee pitkä pöytä, jolle tuodaan paistettuja sardiineja ja grillattua mustekalaa – kaikki paikallisten kalastajien lahjoittamaa tuoretta kalaa. Kylän naiset valmistavat valtavia määriä skordaliá-valkosipuliperunatahnaa ja kreikkalaista salaattia kala-aterian kylkeen. Illan pimetessä kylän pormestari julistaa juhlan avatuksi kilistäen viinitynnyriä auki: siitä alkaa ilmainen paikallisen Paroksen viinin jakelu. Viini virtaa ja tanssi alkaa! Paroksen kuuluisat viulistit ja laouto-luutun soittajat johtavat kansantanssiyhtyettä, joka esittää mm. ballos-tanssia, Paroksen ja Náxoksen saarille ominaista pyörivää paritanssia. Paikalliset tempautuvat mukaan; piiritansseja, hasapikoita ja ikivanhaa syrtosta tanssitaan laiturin kiveyksellä avojaloin. Moni turistikin uskaltautuu kokeilemaan askelia, ja paikalliset opastavat ilolla. Yö huipentuu perinteiseen veneparaatiin: muutamat pienet kalaveneet lähtevät lipumaan satamalahdelle lyhdyt keulassaan, ja yhdestä niistä ammutaan muutama värikäs ilotulite taivaalle. Sen myötä Naoussan juhlakansa hurraa – kalastuskauden onnea on juhlittu kunnolla ja Paroksen kesä on virallisesti saavuttanut huippunsa.

Sisämaassa Paroksen kylissä vietetään heinäkuussa pyhimysjuhlia. Pyhän Marinan juhla (Agia Marina, 17.7.) on näkyvä Kostóksen kylässä, jonne monet Paroksen asukkaat kokoontuvat. Kostóksen kivikirkko on koristeltu tuorein kukkaseppelein, ja iltapäivällä kylään saapuu uskonnollinen kulkue naapurikylistä kantaen Pyhän Marinan ikonia. Kylän papisto ottaa kulkueen vastaan kirkolla, ja heti perään alkaa iltamessu. Marinalla on Paroksella erityisasema merenkulun suojelijana – sanotaan, että hän pelasti aikoinaan kalastajia myrskyltä läheisellä merellä. Siksi monet merimiehet tulevat tänne kiittämään. Messun jälkeen Kostóksen kyläaukio muuttuu juhla-areenaksi: tarjolla on revithokeftedes-kikhernepyöryköitä ja paahdettuja manteleita, joita kyläläiset ovat valmistaneet. Parilalla ritisee tuoretta grillijuustoa (saganaki), jonka tuoksu houkuttelee väkeä herkuttelemaan. Aloitusmaljana juodaan paikallista souma-viinaa, viikunoista tislattua väkevää juomaa, ja sitten pistetään tanssiksi. Kostóksen panigyrissä suositaan hitaampia tansseja, kuten kalamatianósta, jossa piiri kiertyy ja avautuu laulajien johdattelemana. Yksi erikoisuus Kostóksen juhlassa on perinteinen tarinateatteri: muutamat vanhat kyläläiset esittävät näyttämöllä pienen sketsin Pyhästä Marinasta ja merihädästä, ja yleisö palkitsee heidät naurulla ja aplodeilla. Tämä kansanteatterin pätkä on siirtynyt sukupolvelta toiselle – roolitkin kulkevat suvussa.

Heinäkuun 24. päivänä Paroksen pääkaupungissa Parikiássa juhlitaan Pyhän Annan päivää (Agia Anna). Parikián vanhassa kaupungissa sijaitsee Agia Annalle omistettu pieni kirkko, jonne tuona aamuna kokoontuu erityisesti nuoria äitejä lapsineen – perinteen mukaan Anna (Neitsyt Marian äiti) on äitiyden ja isoäitien suojelija. Messussa siunataan äidit ja lapset, minkä jälkeen pappi ojentaa jokaiselle lapselle pienen karvoista tehdyn ristinmerkin otsaan pyhällä öljyllä. Tämä on vanha siunausriitti, joka toivottaa lapsille terveyttä. Illalla Parikián rantabulevardilla järjestetään perheiden juhla: kaupungin puhallinorkesteri soittaa kevyttä klassista musiikkia ja lapsille esitetään nukketeatteria (tarinana tietenkin Neitsyt Marian lapsuus, isoäitinsä Annan kanssa). Kaduilla myydään hattaraa ja paahdettuja manteleita. Juhla on rauhallisempi kuin saarien panigyrikarkelot yleensä – se heijastelee Paroksen pääkaupungin hieman kaupunkimaista luonnetta. Moni käyttää tilaisuuden hyväkseen ja käy illan päätteeksi kuuluisassa Panagia Ekatontapylianín kirkossa (100 oven kirkko) hiljentymässä, vaikka sen varsinainen juhlapäivä on elokuussa. Pyhä Anna on ikään kuin esijuhla Paroksen Neitsyt Maria -traditiolle, ja se vetää hartauteen myös nuoria kaupunkilaisia kesän riennoista huolimatta.

Heinäkuun lopussa, 26.–27.7., Paroksella vietetään Pyhän Panteleimonin ja osin myös Pyhän Paraskevin juhlia yhtäaikaisesti useassa kylässä. Panteleimon (27.7.) on parantavien pyhimysten joukossa ja Paraskevi (26.7.) silmäsairauksien suojelija – Paroksella nämä pyhimykset ovat suosittuja etenkin Lefkéksen ja Márpin kylissä. Lefkéksessä Pyhä Paraskevi on kylän suojelija: 26.7. aamulla kylän nimikkokirkossa toimitetaan liturgia, ja perinteenä on siunata siellä vettä ja jaella sitä pienissä pulloissa juhlavieraille “ihmevetenä”. Tätä vettä moni säilyttää talossa pahojen silmien ja onnettomuuksien varalta. Márpissa taas Pyhän Panteleimonin luostarikirkossa 27.7. vietetään vaikuttava yöpalvelus: kirkon piha valaistaan kymmenillä öljylampuilla, jotka luovat mystisen tunnelman. Kun keskiyön tienoilla palvelus päättyy, alkaa juhlinta – Márpiksen asukkaat tarjoavat kaikille kaikkokythéres-pastaa, paikallista erikoisuutta, jonka ohessa nautitaan kitron-likööriä. Tanssi jatkuu lähes aamuun; Márpiksen kylä on kuulu tanssijoistaan, ja he esittävät myös akrobatialiikkeitä tanssin lomassa hämmästyttäen yleisöä. Tämä on muistuma antiikin juhlien akrobaateista, ja paikalliset pitävät perinnettä elossa muutaman taiturin voimin. Paroksen heinäkuu päättyy siis rytmikkäästi ja yltäkylläisesti – saaren jokainen nurkka on saanut osansa juhlasta ja kiitoksesta.

Naxos

Náxos, Kykladien saarista vehrein ja perinteikkäin, elää kesällä juhlista. Panigýri-kansanjuhla ei ole Náxoksella vain sana, vaan tapa elää: heinäkuussa melkein jokaisena viikonloppuna jossain päin saarta pärähtää käyntiin pyhimysjuhla. Juhlien kirjo on laaja, mutta muutama erottuu ylitse muiden:

• Pyhän Nikódimoksen juhla (14.7.): Náxoksen oma suojeluspyhimys, Athos-vuoren pyhä Nikódimos, on náxoslaisille hyvin rakas. Hänen päiväänsä vietetään näyttävästi Náxoksen pääkaupungissa Chorassa. Aamulla ortodoksinen metropoliitta johtaa juhlaliturgian Pyhän Nikódimoksen kirkossa, ja sen päätteeksi pyhimyksen hopeoitu ikoni kannetaan ulos helteisille kaduille. Käynnistyy vaikuttava ikoni-kulkue: satojen kaupunkilaisten ja lomalaisten saatto seuraa ikonia pitkin vanhan kaupungin kujia. Edellä käyvät kuoropoikien ryhmä ja suitsuketta heiluttava pappi, perässä soittaa kaupungin filharmoninen orkesteri hidasta juhlamarssia. Moni talo on ripustanut parvekkeelleen sinivalkoisen Kreikan lipun kunnioituksesta. Kun kulkue saapuu satamalaiturille, satamassa odottaa yllätys – paikalliset veneilijät ovat kerääntyneet veneisiinsä ja antavat veneiden sumutorvien törähtää kunnianosoituksena pyhimykselle. Illalla Choran satamatorilla vietetään saaren suurinta tanssijuhlaa. Kolme eri kansanmusiikkiyhtyettä vuorottelee esiintymislavalla soittaen Náxoksen kuulua viulumusiikkia sekä jyliseviä rummunrytmejä. Paikalle on tuotu Filótin kylästä valtava paistinvarras, jolla käristyy kokonainen karitsa juhlaväen syötäväksi – tästä perinteestä käytetään nimeä “roosto”, ja se symboloi yhteisön yltäkylläisyyttä. Ruokaa ja viiniä riittää kaikille ilmaiseksi; kustannukset katetaan saaren asukkaiden lahjoitusvaroista, mikä on vanha solidaarisuuden ele. Tanssiin osallistuvat aivan kaikki ikään katsomatta. On vaikuttava näky, kun satamalaiturilla pyörii yhtä aikaa useita piiritansseja: yhdessä vanhat papat vetävät raskain askelin ikariotikoa (Ikarian saarelta tullutta tanssia), toisessa nuoret hyppelevät energisesti balosta. Pyhän Nikódimoksen juhlassa tuikkii usein myös ilotulitus – yleensä se ammutaan juuri kun tanssi on vauhdikkaimmillaan, nostattaen tunnelman vielä viimeiseen huipennukseen.

• Agia Marina (17.7.): Maaseudulla, esimerkiksi korkealla Korónoksen vuoristokylässä, vietetään heinäkuun 17. päivä kylän suojelijan Pyhän Marinan panigyria. Korónoksen kylä on tunnettu emännistään, ja he aloittavat juhlajärjestelyt jo edellisenä päivänä leipomalla satoja Melitiná-piiraita (tuorejuustotäytteisiä pieniä leivonnaisia) ja makeita mantelikakkuja. Juhlapäivänä itse liturgia pidetään Korónoksen Marianan kirkossa; se on pieni valkoinen kappeli jyrkän rinteessä, ja ihmiset seisovat jopa ulkona oven suulla koko messun ajan. Kun pappi julistaa “Axios!” (Hän on arvollinen), kirkon kellot kumisevat ja juhlinta voi alkaa. Kylän aukio täyttyy pitkästä pöydästä, jolle naiset tuovat ruokiaan tarjolle. Kylän perinteen mukaan ksinomizithra-juustolla täytetyt piirakat ja kotiviini jaetaan kaikille ensin – Pyhän Marinan ravintoa sielulle ja ruumiille. Sitten alkavat kansantanssit: Korónoksen miehet tunnetaan erikoisesta “spasti”-tanssistaan, jossa tanssija ensin teeskentelee kävelevänsä pois ringistä ja palaa sitten hyppien takaisin. Tämä hassutteleva tanssi huvittaa yleisöä ja luo leppoisan tunnelman. Naiset laulavat perässä vanhaa kansanlaulua Marinasta ja kultaisesta omenasta, josta tanssi on saanut alkunsa. Ilta jatkuu loputtomilla tanssikierroksilla – Korónoksessa soivat säkkipilli (tsamboúna) ja rumpu (toúmbaki) samaan tahtiin viulun kanssa, mikä antaa musiikille hypnoottisen sykäyksen. Kylän vanhimmat muistuttavat nuoria siitä, että Pyhä Marina rakasti tanssia, ja siksi he jaksavat heiluttaa jalkaa lähes aamuun saakka.

• Agia Anna (25.7.): Rannikon Ágia Ánna -kylässä, joka tunnetaan nykyisin vilkkaana rantakohteena, heinäkuun 25. päivä tuo pienen hengähdyksen paikalliseen kulttuuriin. Kylän nimikkokirkossa, joka sijaitsee aivan hiekkadyynin laidassa, pidetään illalla lyhyt rukoushetki Pyhälle Annalle. Sen jälkeen rannan tavernoitsijat järjestävät rantajuhlan: he sytyttävät riviin soihtuja hiekalle ja tuovat muutaman pöydän rannalle. Tarjolla on grillattuja vartaita ja viiniä kyläläisille ja turisteille – symbolisesti ilmaiseksi, “Pyhän Annan kestityksenä”. Paikalle on kutsuttu duo-muusikot, jotka soittavat kevyttä kreikkalaista musiikkia (buzuki ja kitara). Tunnelma on rauhallisen romanttinen; monet pariskunnat tanssivat paljain jaloin rantahiekassa, Egeanmeren aaltojen kohistessa taustalla. Vaikka Ágia Ánna on täynnä matkailijoita, tämä ele paikallisyhteisöltä esittelee Náxoksen aitoa vieraanvaraisuutta ja perinteitä. Ilta huipentuu, kun muusikot lopettavat soiton ja kaikki suuntaavat katseensa mereen – pimeällä ulapalla lipuu kalastajien vene, joka ampua tuiskauttaa muutaman värikkään raketin taivaalle kunniaksi Pyhälle Annalle. Yleisö taputtaa ja hurrataan, minkä jälkeen hiljennytään yhteiseen loppurukoukseen: se on lyhyt kiitos Annalle suojeluksesta. Näin moderni rantakyläkin muistaa suojelijansa muinaisella tavalla, ja se tekee vaikutuksen myös moniin matkailijoihin, jotka pääsevät osallisiksi kreikkalaisesta hengestä.

• Agia Paraskevi & Agios Panteleimon (26.–27.7.): Heinäkuun viimeisinä päivinä Náxoksella juhlat jatkuvat Kinidharóksen ja Agersanín kylissä. Kinidharós on kuuluisa musikanttikylistään – sieltä on kotoisin moni Náxoksen huippuviulisti. Pyhän Paraskevin iltana 26.7. Kinidharóksen keskusaukiolla järjestetään viulumaratonki: kolme sukupolvea kylän viulisteja soittaa tauotta toinen toistaan. Tanssijat vaihtuvat, mutta soitto ei katkea. Paikallisten kertoman mukaan Pyhä Paraskevi siunasi aikanaan kylän lapset musikaalisuudella, ja sitä juhlistetaan näin. Tarjolla on myös perinteistä rosto-paistia (uunissa kypsennettyä vuohta valkosipulilla), jota kylän vanhimmat ukot leikkaavat ja jakavat lautasille kuin ehtoollista konsanaan – pieni kieli poskessa -meininkiä, joka kuitenkin on paikallinen tapa. Agersanín kylässä taas 27.7. Pyhän Panteleimonin kunniaksi järjestetään laukkakilpailu! Aamulla liturgian jälkeen kylän alle 20-vuotiaat pojat nousevat ilman satulaa hevosten selkään ja kilpailevat kylänraittia pitkin. Voittajan hevonen viedään Panteleimonin kirkolle siunattavaksi, ja se saa palkinnoksi kaulanauhan, jossa roikkuu pyhimyksen kuva. Kilpailun jälkeen kylänaukio muuttuu tanssilavaksi. Koska Agersaní tunnetaan erityisesti tanhuperinteestä, esittää kylän nuoriso illalla koko joukon náxolaisia tansseja yleisölle: mukana on mm. “Konitó”, nopeatempoinen piiritanssi, jossa hyppypoljento kuvaa hevosen laukkaa – se tanssitaan kunnianosoituksena Panteleimonin päivän ratsukilpailulle. Mikä hauskinta, lopuksi kylän pappi liittyy mukaan tanssipiiriin täydessä kaavussaan, ja yleisö puhkeaa suosionosoituksiin – tämä jos jokin kertoo náxoslaisten juhlien yhteisöllisyydestä ja iloisuudesta.

Náxoksen heinäkuun juhlakausi on siis intensiivinen. Saaren jokainen kolkka – vuoristokylät, rantataajamat ja pääkaupunki – osallistuvat juhlintaan omalla tavallaan. Yhteistä kaikille on aito perinteiden kunnioitus: kirkko ja kansanperinne kulkevat käsi kädessä. Juhlissa maistuvat Náxoksen herkut (kuten kevyen kirpakka kitron-likööri ja makea melaniittiviini), soivat tsabounan ja viulun sävelet ja nähdään värikäs kirjo kansallispukuja. Turistille Náxos tarjoaakin heinäkuussa tilaisuuden astua sisään aitoon kykladilaiseen elämänmenoon – panigýriin, jossa vieras muuttuu ystäväksi yhden illan tanssin ja jaetun aterian myötä.

Syros

Syroksen saari, Kykladien hallinnollinen keskus, tunnetaan juhlien saarena ympäri vuoden. Heinäkuussa Syrosilla yhdistyvät syvään juurtuneet kirkolliset traditiot ja rikas kulttuurielämä. Saaren erikoisuus on siinä, että väestö on jakautunut ortodokseihin ja katolilaisiin lähes puoliksi – siksi monet heinäkuun juhlista vietetään kahdesti, molempien kirkkokuntien kalentereiden mukaisesti, ja usein ne nivoutuvat iloisesti yhteen yhteiseksi kansanjuhlaksi.

• Pyhän Marina -neidon juhla (17.–18.7.): Katolisessa kalenterissa Pyhä Marina (italiaksi Santa Marina) merkitsee 18. heinäkuuta, ja tuolloin syroslaiset katolilaiset viettävät näyttävän juhlan Kínin kalastajakylässä. Kínin hiekkarannan tuntumassa seisoo pieni kappeli omistettuna Pyhälle Marinalle, ja 18.7. iltana sinne kokoontuu Syroksen katolilaisia perheitä iltamessuun. Messun jälkeen Kínin rannassa alkaa merellinen kulkue: kylän kalastajat nostavat Pyhän Marinan patsaan veneeseen, joka lipuu lyhdyin valaistuna lahden poikki. Rannalla väki laulaa latinankielisiä hymnejä ja kantaa kynttilöitä. Kun vene palaa rantaan, patsaalle osoitetaan kunniaa ilotulituksella – taivaalle ammutaan muutama sininen raketti. Sitten kylän aukio täyttyy iloisesta äänestä, kun kyläläiset ja vieraat sekoittuvat tanssimaan. Kínin juhlissa soitetaan usein sekä kreikkalaista että italialaista kansanmusiikkia, mikä heijastaa Syroksen katolilaisten italialaistaustaisia juuria. Niinpä tanssitaan vuoron perään sirtakia ja tarantellaa! Paikalliset tarjoavat “loúkoumia” (Syroksen kuuluisia marmeladimakeisia) kaikille, ja kotiinlähtiessään moni saa muistoksi pienen kuvallisen kortin Pyhästä Marinasta – kirkon nuoret jakavat niitä rannassa. Ortodoksitkin osallistuvat iltaan ilomielin, vaikkei heillä sinä päivänä ole omaa liturgiaa, ja yhdessä he sanovat juhlaa “Marinan panigyriksi”. Tämä yhteinen juhlinta on kaunis osoitus Syroksen uskontokuntien sopusoinnusta.

• Profeetta Elias (20.7.): Ortodoksit viettävät 20. heinäkuuta Profeetta Eliaksen päivää, ja Syroksella juhlapaikka on kaksikin: Ermoupólin kaupungissa ja Ano Syroksen kukkulalla. Ermoupólissa aamulla soivat kellot kauniissa Anastasis-katedraalissa, jonne ihmiset kokoontuvat palvelukseen. Koska Elias liitetään tuleen ja valoon, on Ermoupólissa tapana valaista tuona iltana kaupungin pääaukio kymmenillä öljylyhdyillä – ne sytytetään auringon laskiessa kaupungintalon portaille. Samana iltana ylhäällä katolisessa Ano Syroksen kylässä vietetään omaa Elias-juhlaa: siellä on vanha kappeli nimeltä San Elías, jonka juuret juontavat fransiskaanien aikaan. Niinpä 20.7. illalla molemmat kirkkokunnat juhlivat tahoillaan, mutta yömyöhällä väki kokoontuu yhteen Miaouli-aukiolle Ermoupólissa, jossa järjestetään yhteinen tanssiaisilta. Syroksen kuulut tanssikerhot – niin kreikkalaiset kansantanssijat kuin eurooppalaisia salonkitansseja harrastavat seurat – pitävät ulkoilmanäytöksen. On vaikuttavaa nähdä saaren monipuolinen kulttuuri-iloittelu: ensin kansallispukuiset nuoret pyörähtelevät reippaasti tsamikos-tahdissa, sitten vanhemmat parit esittävät tyylikkään englantilaisen valssin. Lopuksi yleisö kutsutaan mukaan “syrto”-piiritanssiin, joka kootaan kymmenistä käsikynkkäisistä tanssijoista eri tanssiryhmistä. Näin Elias-profeettaa juhlitaan Syroksella melkein ekumeenisessa hengessä – tuli ja valo yhdistävät kaikenväriset juhlan viettäjät, ja kaupunki sykkii elämää.

• Kulttuurifestivaalit koko heinäkuun: Syros on kulttuurinnälkäisen paratiisi kesäaikaan. Erityisesti Hermopóleia-festivaali on kuuluisa: se on koko heinäkuun kestävä tapahtumasarja, jonka aikana järjestetään konserttien ja näyttelyiden sarja. Ermoupólin Apollon-teatteri – upea 1800-luvun oopperatalo, pienoiskopio Milanon La Scalasta – isännöi heinäkuussa maailmankuuluja esityksiä. Egeanmeren festivaali (Festival of the Aegean) tuo joka heinäkuu kansainvälisiä oopperalaulajia ja orkestereita esiintymään Apollon-teatteriin. Esimerkiksi heinäkuun puolivälissä saatetaan nähdä Puccinin ooppera tai Beethovenin sinfonia paikallisyleisön ja matkailijoiden ihasteltavana. Moni saaristolainen pukeutuu parhaimpiinsa ja lähtee illalla teatteriin – se on syroslaisten pitkä perinne sivistyksen kehtona. Festivaalin aikana Apollon-teatterin edustalla on joka ilta iloista vilskettä, kun eri maiden taiteilijat ja saarelaiset juttelevat esitysten jälkeen kahviloissa. Vaikka tämä on “uusi” tapahtuma verrattuna pyhimysjuhliin, se on muodostunut vuosittaiseksi perinteeksi alkaen vuodesta 2005 ja juurtunut Syroksen identiteettiin – siitä on tullut osa saaren heinäkuun odotusta.

Syroksella järjestetään heinäkuussa myös erityisiä musiikkitapahtumia: Ermoupólin kitarafestivaali kokoaa kuun alussa klassisen kitaran taitureita konsertoimaan, ja Markos Vamvakaris -muistokonsertti jossain vaiheessa kesää muistaa Syroksen kuuluisaa rebetiko-laulajaa (yleensä tämä pidetään Markoksen kotikorttelissa Ano Syroksessa, jossa paikalliset rembetikayhtyeet esittävät tämän 1900-luvun mestarin kappaleita). ApanoXória-kyläjuhlassa puolestaan Syroksen vuoristokylät isännöivät kansanmusiikki-iltoja: esimerkiksi San Mihalis -katolilaiskylässä järjestetään heinäkuun lopussa illanvietto, jossa kuullaan sekä bysanttilaisia kirkkoveisuja että paikallista kansanmusiikkia monikulttuurisen perinteen merkiksi. Monesti Syroksen kulttuurifestivaaleilla on myös taidenäyttelyitä – heinäkuussa avautuu saaren kuuluisan Délagrazia-rantahuvila-alueen entisessä huvilassa vuosinäyttely, jossa nykytaiteilijat esittelevät teoksiaan. Taideyleisö vaeltaa avaijaisissa huvilasta toiseen pieniä suolapaloja ja viiniä nautiskellen, mikä sekin on eräänlaista kulttuuripiknikiä kesäyössä.

Unohtaa ei pidä myöskään heinäkuun lopulla usein vietettävää Pyhän Pietarin päivää (29.6. katolisessa, mutta Syroksella usein juhlitaan heinä-elokuun vaihteessa). Saarella nimittäin toimii Pyhälle Pietarille omistettu veljeskunta, joka järjestää vuosittain juhlan Ano Syroksen katolisessa katedraalissa. Tällöin kirkkokuoro laulaa latinankielisen messun, minkä jälkeen järjestetään “gliossoúles”-niminen perinne: lapset valmistavat paperiset kalat (Pietari kun oli kalastaja), joihin on kirjoitettu toivotuksia. Nämä pienet “toivomuskalat” ripustetaan kirkon pihalla olevaan verkkoon. Juhlan lopuksi pappi siunaa verkon ja kalat, ja sitten lapset saavat onkia ne yksi kerrallaan – kullekin lapselle osuva kala on symbolinen lupaus hyvästä onnesta. Vaikka Pietarin päivä kuuluisi kesäkuulle, Syroksen aikataulussa se usein yhdistyy heinäkuun lopun muihin tapahtumiin. Se on suloinen traditio, joka kuvaa syroslaisten kykyä yhdistellä ja sopeuttaa juhliaan arjen keskelle.

Kaikkiaan Syroksen heinäkuulle leimaa-antavaa on rikas moninaisuus: samassa kuussa saarella voi osallistua hartaaseen pyhimyskulkueeseen, klassiseen oopperailtaan ja iloiseen kansantanhuihin – ja usein jopa kaikkiin peräkkäisinä päivinä! Saaren kaupunkimainen eleganssi (Ermoupolin neoklassiset palatsit) ja kylämäinen kodikkuus (Ano Syroksen kalkkikivikujat) vuorottelevat tapahtumien näyttämöinä. Matkailijalle Syros tarjoaa heinäkuussa ikimuistoisia kokemuksia: voit yhtä hyvin päätyä syömään loukoumádes-munkkeja mummojen kanssa Pyhän Marinan juhlassa kuin nostamaan maljan kansainvälisessä taiteilijajoukossa Apollon-teatterin parvekkeella. Tämä kiehtova yhdistelmä tekee Syroksen heinäkuusta erityisen – perinne ja nykyaika elävät rinnakkain sulassa sovussa.

Mykonos

Mykonos, kosmopoliittinen ja vilkkaasta yöelämästään kuulu saari, kätkee pintakiillonsa alle myös perinteiset juhlat, joita paikalliset vaalivat. Heinäkuussa Mykonoksellakin vietetään muutamia vuotuisia pyhimysjuhlia, joskin hieman pienimuotoisemmin kuin joillain muilla saarilla – Mykonoksen väki on pieni ja perinteet keskittyvät muutamaan tärkeään kirkkoon.

Pyhän Paraskevin päivä (Agia Paraskevi, 26.7.) on Mykonoksen pääkaupungin, Choran, oma juhla. Choran keskusaukion laidalla seisoo valkokupolinen Pyhän Paraskevin kirkko, jonka monet turistitkin tunnistavat – se on kuvattu lukemattomiin matkakuviin. Tänä päivänä kirkko koristellaan sinisillä nauhoilla ja kukkaköynnöksillä. Iltapäivällä, kun päivän kuumuus vähän hellittää, pidetään juhlavesper eli ehtoopalvelus. Paikalliset merkkihenkilöt ja vanhimmat rouvat pukeutuvat mustiin pitsihuiveihinsa ja kantavat hopeista Paraskevin ikonia pienessä kulkueessa kirkon ympäri. Heti sen jälkeen alkaa kyläjuhla kirkon edustalla olevalla aukiolla: Mykonoksen kaupungin naisjärjestö on valmistanut satoja “kopanistí”-sämpylöitä – nämä ovat pyhälle Paraskeville omistettuja leipiä, joiden välissä on Mykonoksen kuuluisaa pippurista tuorejuustoa. Jokainen ohikulkija saa tällaisen juustoleivän ja lasin makeaa muskatelliviiniä maistaakseen.

Samaan aikaan aukiolla soi musiikki. Erikoista kyllä, Mykonoksen Paraskevi-juhlassa ei soitetakaan pelkästään kansanmusiikkia, vaan usein myös tanssitaan valssia ja tangoa! Tämä juontuu Mykonoksen 1900-luvun alkupuolen historiasta – saaren kauppiasperheet ihastuivat eurooppalaisiin tansseihin, ja niitä tanssittiin aikoinaan Paraskevin päivän iltajuhlissa. Nyt perinnettä ylläpitää Mykonoksen tanssikoulu, jonka oppilaat esittävät muutaman salonkitanssin näytöksenä yleisölle. Tämän jälkeen palataan kuitenkin kreikkalaiseen perinteeseen: paikallinen duuri-muusikoista koostuva kokoonpano (viulu, laulu ja kitara) soittaa saaren vanhoja lauluja, mm. “Ti Mana Mou ísai”, joka on omistettu pyhälle äidille (viittaus Paraskeviin, jonka nimikin tarkoittaa perjantaita – Jeesuksen kärsimyspäivää). Kaupunkilaiset lähtevät näiden sävelten myötä tanssimaan piiritanssia pitsihameet heiluen ja miesten olkihatut vilkkuen. On hellyttävä näky, kun juhlavaatteisiin sonnustautuneet mykonoslaiset isoäidit pyörähtelevät käsikynkkää nuorten kanssa – kliseisen bile-saaren imagosta ei ole tietoakaan, vaan tunnelma on kuin pienessä kylässä. Turistit katsovat tätä ihastellen, monet yhtyvät lopulta tanssiin, kun paikalliset heitä nyökäten pyytävät mukaan. Juhla ei jatku kovin myöhään; jo puolenyön aikaan aukio on rauhoittunut, ja Mykonoksen yöelämä siirtyy toisaalle klubien ja baarien sykkeeseen. Mutta vielä seuraavana aamuna voit nähdä kirkon portailla torkkuvia kissoja lipomassa suupieliään – nekin olivat löytäneet herkkupaloja edellisillan juustoleivistä.

Pyhän Panteleimonin juhla (Agios Panteleimon, 27.7.) on toinen heinäkuinen perinne Mykonoksella. Saaren keskiosissa sijaitsee Márlan alueella pieni Agios Panteleimonin luostari, jota pyörittää kourallinen nunnia. Tänä päivänä sinne suuntaa pieni pyhiinvaellus: mykonoslaiset, joille Panteleimon on tärkeä (etenkin sairaanhoitajat ja lääkärit saarella kunnioittavat häntä ammatillisena suojelijanaan), lähtevät iltapäivällä ajamaan Maunolan kumpuilevia teitä luostaria kohti. Luostarilla pidetään alkuillasta messu, jonka yhteydessä nunnat voitelevat kirkkokansan otsat Panteleimonin öljyllä – tämän uskotaan suojaavan sairauksilta. Seremonian jälkeen luostarin pihalla on hilpeä pikkukestitys: nunnat keittävät isoissa padoissa perinteistä keittoa nimeltä “revithada” (pitkään haudutettua kikhernekeittoa) ja tarjoilevat sitä vieraille savikipoista. Lisäksi tarjolla on kotitekoista leipää ja lasillinen makeaa viiniä. Tunnelma on hyvin rauhallinen ja lämminhenkinen; ihmiset keskustelevat hiljaisella äänellä luostarin puutarhassa, ehkä uskonasioista tai päivän kuulumisista. Joku saattaa ottaa esiin harmonikan ja soittaa kevyesti muutaman vanhan sävelmän – Mykonoksen maaseudulla harmonikka on ollut suosittu soitin, ja Panteleimonin juhlassa se kuuluu asiaan. Tämäkin juhla päättyy melko varhain: auringon laskiessa ihmiset lähtevät takaisin kyliinsä, moni sydän keventyneenä pyhimyksen suojeluksesta.

Pyhän Marinan ilta (Agia Marina, 17.7.) on myös Mykonoksella noteerattu, joskin pienesti. Mykonoksen vanhan sataman lähellä, juuri ennen pientä asuinluotoa, on Agia Marinaksi kutsuttu pieni kappeli lähellä kalastajaklubia. Joka vuosi heinäkuun 17. päivänä Mykonoksen kalastajaveneet tuodaan satamaan entistä siistimpinä – ne on maalattu kesän alussa, ja pyhän päiväksi ne koristellaan sinisin ja valkoisin lipuin. Illansuussa kappelin edustalla pidetään lyhyt rukoushetki, ja sen jälkeen kalastajat tarjosivat perinteisesti kalakeittoa kaikille halukkaille. Nykyään kalastajien määrä Mykonoksella on vähentynyt, mutta tapa on edelleen elossa kiitos paikallisen merikerhon. Padassa porisee kakavia (kreikkalainen kalasoppa), jossa on päivän tuoretta kalaa, perunaa, porkkanaa ja sitruunaa. Kulhollinen höyryävää keittoa annetaan jokaiselle satamassa kulkevalle – ainutlaatuinen näky trendikkäällä Mykonoksella, jossa gourmet-ravintolat hallitsevat arkea. Tämän eleen kalastajat tekevät Pyhän Marinan kunniaksi, jota he pitävät veneidensä varjelijana. Samalla he kertovat nuoremmille polville tarinoita menneistä myrskyistä ja ihmeellisistä pelastumisista Marinan päivänä, jolloin pyhimys muka ilmestyi aallonmurtajalle lyhty kädessään näyttämään tietä satamaan. Nämä tarinat siirtyvät iltahämärässä eteenpäin, ja lapsenlapset kuuntelevat silmät suurina isoisien kertoessa. Kun keitto on syöty, veistää joku vanha merikarhu vielä puisesta ajopuun palasta pienen veneen mallin lapsille muistoksi – perinnekäsityöt elävät satamassa edes tuon yhden illan verran.

Nyky-Mykonoksen puolella heinäkuussa on myös vakiintunut Mykonos Summer Festival, joka sisältää modernimpia kulttuuritapahtumia. Koko heinä-elokuun aikana eri puolilla saarta järjestetään taidenäyttelyitä, jazz- ja klassisen musiikin konsertteja sekä kreikkalaisen teatterin esityksiä. Esimerkiksi heinäkuun lopulla voidaan vanhassa Kastro-linnoituksessa nähdä antiikin draaman ulkoilmanäytös soihduin valaistuna – eräs ateenalainen teatteriryhmä on vieraillut Mykonoksella joka vuosi tuoden Euripideen näytelmiä saariston yleisölle. Samoin Petros-pelikaanin juhla on humoristinen uudempi perinne: saaren maskottina tunnetun pelikaanin kunniaksi pidetään joka heinäkuu lasten karnevaalikulkue, jossa pienet lapset pukeutuvat pelikaanikostyymeihin ja tanssivat Manto Mavrogenous -aukiolla. Tämä tapahtuma on lähinnä viihteellinen, mutta se on toistunut jo parikymmentä vuotta ja saanut näin paikan paikallisessa kalenterissa – mykonoslaista itseironiaa ja iloa osoittaen.

Kaiken kaikkiaan Mykonoksen heinäkuu näyttää kaksikasvoisuutensa: päivisin ja alkuillasta saari voi tuntua perinteiseltä kykladikylältä, jossa vanhat rouvat juhlivat pyhimyksiään ja kalastajat jakavat keittoa, kun taas öisin se muuttuu jetset-juhlijoiden paratiisiksi. Mykonoksen perheille ja vanhemmalle polvelle nuo vanhat panigýrit ovat kuitenkin tärkeitä identiteetin ylläpitäjiä. Ne muistuttavat, että vilkkaan yöelämän keskellä saarella sykkii yhä aito yhteisön sydän – se sama, joka on polttanut tuohuksia Pyhän Paraskevin kirkossa jo vuosisatojen ajan. Matkailija, joka osuu paikalle oikeaan aikaan, saattaa yllättyä nähdessään tämän intiimin ja aidon puolen Mykonoksesta, joka harvoin näkyy kiiltokuvissa.

Hydra

Hydran saari, Saronisten saarten kruununjalokivi, tunnetaan historiallisista merisankareistaan ja boheemista tunnelmastaan. Myös Hydra viettää heinäkuussa muutamia jokavuotisia juhlia, jotka kumpuavat sen omaleimaisesta perinteestä.

Ensimmäisenä mainittakoon Profeetta Eliaan (Profitis Ilias) -juhla 20.7. Hydra on tunnettu jylhistä kallioistaan, ja korkeimmalla huipullaan saarella sijaitsee vanha Profitis Ilias -luostari. Sinne johtaa kivinen polku suoraan Hydran kaupungin yläpuolelta – noin kahden tunnin jyrkkä nousu jalan tai paikallisten käyttämällä muulilla. Heinäkuun 20. päivänä aikaisin aamulla pieni joukko saarelaisia lähtee perinteisesti kapuamaan ylös luostarille, usein auringonnousun aikaan. Muulit kantavat tarvikkeita: vettä, viiniä, leipää ja oliiveja matkalaisten ja munkkien evääksi. Luostarissa pidetään messu, jonka maallikkoveljet laulavat vanhalla bysanttilaisella sävelmällä. Palveluksen jälkeen luostarin pihalle levittäydytään ja hengähdetään – Prof. Eliaksen päivä on usein vuoden kuumin, joten vilvoittava tuuli vuoren laella tuntuu jumalaiselta. Pihalla nautitaan vaatimaton agape-ateria: juodaan kolehtirahoilla hankittua punaviiniä ja syödään yksinkertaista keittoa, jonka luostarin keittäjä on hauduttanut yön yli linssistä ja yrteistä. Hydra on vähäsateinen saari, joten linssikeiton symboliikka – Elias-profeetan rukouksesta aikanaan alkaneet sateet – ei jää keneltäkään huomaamatta. Monet hydralaiset kertovat tarinaa, kuinka 1920-luvulla rankkasade yllätti kylän nimenomaan Profeetta Eliaksen päivänä, pelastaen saaren kaivon kuivumiselta. Tämän vuoksi he edelleen kipuavat kiittämään profeettaa vuoren huipulle. Kun paluumatka muuleilla ja jalan alas kaupunkiin alkaa, voi polulla kuulla jonkun hyräilevän vanhaa virttä: “Tuuli hiljaa henkäilee, Eliaan liekki lepattaa…” – se on paikallinen hymni, jonka sanotaan syntyneen Hydra-vuorella. Iltapäivällä alas saavuttaessa monet suuntaavat suoraan Puléksen kahvilaan (Hydran vanhin kahvila) nauttimaan ansaitun lasin ouzoa; kyläläiset nostavat maljan Profeetta Eliakselle ja itselleen – “Yamás, ja ensi vuonna uudestaan!”

Hydran kuuluisin juhla, Miaouleia, sijoittuu kesäkuun loppuun (Hydran vapautussankarin Miaouliksen kunniaksi), mutta heinäkuussa saarella jatkuu pienimuotoisemmin merihenkinen juhlinta. Kountouriotis-festivaali on elokuun puolella, mutta heinäkuussa Hydra isännöi vuosittain Kansanmusiikki- ja tanssifestivaalia. Tämä tapahtuma ei liity tiettyyn päivämäärään, vaan Hydra Project -kulttuuriyhdistys järjestää sen yleensä heinäkuun puolivälissä. Parin päivän ajan saaren keskusaukio – “Orologó”-kellotorni aukion vieressä – muuttuu esiintymislavaksi. Paikalliset kansantanssiryhmät, myös naapurisaarten (Spetses, Poros) tanssijat, tulevat esiintymään. Illalla, kun päiväretkeläiset ovat lähteneet ja Hydra hiljenee, täyttyy aukio hydralaisista perheistä. He katsovat ylpeänä, kun heidän lapsensa ja lapsenlapsensa tanssivat tsamikoita ja kalamatianóita perinteisissä asuissa: pojilla leveälahkeiset vraka-housut ja punainen fetsi-hattu, tytöillä kirjailtu liivi ja pitkä hame. Tauoilla kuullaan saaren muusikoiden soittoa – Hydra tunnetaan rembetiko-perinteestään, ja usein yksi festivaali-illan osuus on pyhitetty rembétika-musiikille. Vanha bouzouki-soittaja istuu tuolille lavan eteen ja alkaa helkytellä surumielistä laulua, joka kertoo merenkävijän ikävästä. Yleisö on hiiskumatta – moni muistaa Leonard Cohenin ja kumppaneiden asuneen Hydralla 60-luvulla juuri tämän boheemin musiikin perässä, ja nyt he tuntevat yhteyden tuohon aikaan. Sitten tunnelma taas vaihtuu: lavalle astuu Mantólaksi kutsuttu naisduo, joka esittää humoristisen kansanlaulun saaren juoruämmistä, ja saa yleisön nauramaan. Festivaali päättyy aina kaikille avoimeen tanssiin: hydralaiset tempaisivat vieraat piiriin ja tanssivat Mikrasiatiko-nimistä itäistä tanssia, jossa liikutaan sulavasti sivuttain ja naputetaan sormia yhteen pään yläpuolella. Tähän tarttuu usein moni matkailijakin, sillä liikkeet on helppo oppia lennosta. Kun musiikki loppuu, hydralaiset kumartavat yleisölle kohteliaasti – he ymmärtävät olevansa isäntiä, jotka juuri tarjosivat vilauksen sielustaan. Monet vieraat kiittävät taputtaen, ja fiiliksestä päätellen moni sai kokea jotain odottamatonta Hydra-illassaan: palan aitoa kreikkalaista kansanperinnettä boheemilla taiteilijasaarella.

Heinäkuussa Hydra hemmottelee myös taiteen ystäviä. Saarella järjestetään joka vuosi Kansainvälinen nukketeatterifestivaali heinäkuun lopulla. Vaikka se ei ole ikivanha perinne (aloitettu 2000-luvulla), se on vakiintunut tapahtuma, jota odotetaan. Ruotsalais-kreikkalaisen kulttuuriyhteistyön tuloksena Hydra saa tuolloin vieraakseen nukkenäyttelijöitä eri maista. Esityksiä pidetään iltaisin Hydran koulujen pihoilla ja kulttuuritaloissa. Saarelaisten lapset rakastavat tätä viikkoa – he kiertävät esityksestä toiseen keräten ohjelmalehtisiä ja pyytäen nimikirjoituksia hurmaavilta nukketeatteritaiteilijoilta. Monet perheet majoittavat taiteilijoita koteihinsa festivaalin ajaksi, mikä on synnyttänyt ystävyyssuhteita yli rajojen. Nukketeatterifestivaali huipentuu usein karagiozis-varjoteatteriesitykseen, jossa kreikkalaisen kansanperinteen nokkela Karagiozis-hahmo seikkailee Hydran maisemissa – tarinaan punotaan mukaan saaren historiaa, kuten tarina Hydran naisista, jotka puolustivat kotia merirosvoja vastaan, ja Karagiozis auttaa heitä omalla hullunkurisella tavallaan. Yleisö, pienet ja isot, hihittävät pimeässä illassa varjojen tanssiessa lakanaan. Näin uusi tapahtuma linkittyy vanhaan perinteeseen, ja hydralaiset voivat olla ylpeitä kulttuuristaan monella tasolla.

Kaiken kaikkiaan Hydra heinäkuussa ei ehkä ole yhtä kaaottisen juhliva kuin jotkin suuremmat saaret, mutta sen juhlat ovat uniikkeja ja yhteisöllisiä. Saari, jolla ei ole autoja ja jossa aikakin tuntuu pysähtyvän, viettää juhlansa ihmisten kokoontumisina – muulikaravaani vuorelle, tanssipiiri torilla, nukketeatteri koulun pihalla. Historia on aina läsnä: Profeetta Eliaksen luostarissa hiljennytään samassa kappelissa, jossa vapaustaistelija Theodoros Kolokotronis vangittiin ottomaanien aikaan, ja kansantanssifestivaalissa soitetaan lauluja, joita Leonard Cohen kuunteli Hydran illoissa. Hydra yhdistää näin menneen ja nykyisen sukupolvenketjun juhlissaan. Matkailijalle, joka normaalisti tuntee Hydran ehkä vain päiväretken kuvankauniina pysähdyksenä, heinäkuu voi paljastaa inhimillisemmän ja syvällisemmän Hydra-kokemuksen – sellaisen, jossa asukkaat päästävät vieraat osaksi omaa arkeaan ja pyhäpäiviään.

Patmos

Patmoksen saari tunnetaan Pyhän Johanneksen ilmestyksen tyyssijana ja hurskaiden pyhiinvaellusten kohteena. Vaikka suurimmat uskonnolliset juhlallisuudet – pääsiäisen vietto luolaluostarissa ja elokuun Neitsyt Marian juhla – sattuvatkin muuhun ajankohtaan, myös heinäkuussa Patmoksella on omat toistuvat tapahtumansa, joissa saaren hengellinen perintö ja paikalliset tavat tulevat esiin.

Pyhän Panteleimonin juhla (27.7.) on Patmoksen heinäkuun keskeinen pyhimysjuhla. Pyhälle Panteleimonille on omistettu pieni kappeli merellisessä paikassa: Hiliomodín pikku luoto kohoaa suoraan Skálan satamalahden suulla. Kappeli on rakennettu aivan veden rajaan ja sinne pääsee vain veneellä. Joka vuosi 26. heinäkuuta illansuussa patmoslaiset kokoontuvat Skálan satamaan, josta lähtee pieniä veneitä kohti Hiliomodía. Pienet kreikkalaiset liput liehuvat veneiden mastoissa ja ihmiset laulavat virttä Pyhälle Panteleimonille merimatkan aikana – näky on suorastaan ikoninen: ilta-auringon kultaiseksi värjäämä taivas ja kymmenkunta venettä lipumassa hiljaa kohti luotoa, kirkonkellojen kumistessa etäisesti mantereelta. Luodon kappelissa pidetään yön yli kestävä vigilia-palvelus, mikä luo jännittävän tunnelman. Osa ihmisistä jää veneisiin tai kalliolle istumaan, osa ahtautuu piskuiseen kappeliin. Kun papit laulavat rukouksia ja sytyttävät suitsukkeita, ulkona meri liplattaa rauhallisesti kappelinkynnykselle. Monet pitävät kädessään kynttilöitä, ja kun pimeys laskeutuu, luoto näyttää kauempaa katsottuna tähtien mereltä – kymmenet kynttilänvalot lepattavat pimeydessä. Puolenyön aikaan vigilia päättyy, ja veneet palaavat Patmoksen satamaan lyhtyjen valossa. Perillä rantautuvia juhlijoita odottaa lämmin yllätys: paikalliset perheet ovat perinteisesti pystyttäneet satamalaiturille pöydän, jolta tarjotaan “psarósoupa”-kalakeittoa. Monet eivät ole syöneet mitään koko iltana paaston vuoksi, joten höyryävä keitto maistuu erityisen hyvältä. Keitto on valmistettu kylän yhteisvoimin – kalastajat lahjoittivat osan saaliistaan, ja kylän naiset keittivät suuret padat valmiiksi rannalle. Samalla jaetaan pieniä pyhiä muistoesineitä: Panteleimonin ikonilla koristeltuja nauhoja ranteeseen tai kaulaan. Ne on kappelin pappi siunannut aiemmin päivällä, ja niiden uskotaan tuovan kantajalleen terveyttä. Tämän yön kokemusta moni kuvailee yhdeksi patmoslaisen elämän huipentumaksi: usko, yhteisöllisyys ja luonnonkauneus yhdistyvät siinä käsinkosketeltavasti.

Heinäkuussa Patmoksella on myös vankka sija kulttuurille. Saaren kansainvälinen maine henkisenä keitaana on tuonut sinne tapahtumia kuten Aegean Film Festival. Tämä elokuvafestivaali on järjestetty Patmoksella vuosittain heinäkuun loppupuolella (yleensä 18.–25.7.). Tuolloin saarelle saapuu elokuvantekijöitä ja cinefiilejä eri puolilta maailmaa. Erikoista on festivaalin tapa hyödyntää Patmoksen tunnelmallisia miljöitä: elokuvanäytöksiä pidetään esimerkiksi Skálan koulujen pihoilla, joissa valkeaksi kalkitut seinät toimivat valkokankaana tähtitaivaan alla, tai jopa johonkin syrjäiseen rantapoukamaan järjestetään yöllinen näytös, jonne yleisö matkustaa veneillä – siinä toistuu hauskasti Pyhän Panteleimonin juhlan veneretken idea, nyt vain maallisemman ohjelman merkeissä. Festivaalin ohjelmistossa on usein luontodokumentteja ja hengellisiä teemoja sivuavia elokuvia, jotka resonoivat Patmoksen ilmapiirin kanssa. Yleisössä istuukin rinta rinnan saaren munkkeja (jotka joskus myöntävät vapaaillan itselleen nähdäkseen luontoelokuvan) ja nuoria elokuvaopiskelijoita Euroopasta. Näytösten jälkeen järjestetään keskustelutilaisuuksia: on vaikuttavaa kuulla, kuinka paikallinen pappi ja ranskalainen ohjaaja keskustelevat elämästä ja taiteesta yhteisen elokuvakokemuksen pohjalta. Aegean Film Festivalista on tullut odotettu vuosittainen osa Patmoksen kesää – se todistaa, että saari edelleen houkuttelee hengen ravintoa etsiviä ihmisiä kuten se teki jo antiikin, varhaiskristillisyyden ja beatnikkien aikoina.

Heinäkuun lopulla Patmoksella saatetaan viettää myös Pyhän Annan juhlaa (25.–26.7.), tosin vaatimattomasti. Patmoksen sisäosissa on pieni luostari omistettu Pyhälle äidinäidille Annalle. Siellä asuu kourallinen nunnia, jotka 26. heinäkuuta aamulla ottavat vastaan seurakuntalaisia jumalanpalvelukseen. Patmoslaiset äidit tuovat mukanaan vastasyntyneitä vauvojaan, ja nunnat siunaavat lapsia Pyhän Annan ikonin edessä – kaunis hetki, jossa vanhemmat vuodattavat ilon kyyneliä pyhimyksen siipien suojassa. Palveluksen jälkeen nunnat tarjoilevat kanelipullia ja makeaa mastiksilikööriä luostarin puutarhassa. Saaren ilmapiiri on tuona aamuna rauhallinen, toisin kuin vilkkaan filmifestivaalin aikaan, ja moni sanookin että Patmoksen sielu hengittää kahdella keuhkolla: uskolla ja kulttuurilla. Heinäkuu tuo esiin molemmat puolet täydentäen toisiaan.

Kokonaisuudessaan Patmoksen heinäkuu on rikkaan hengenelämän kuukausi. Pienellä 3000 asukkaan saarella vuotuisten tapahtumien kirjo ulottuu hartaasta luotokappelivigiliasta nykyaikaiseen taide-elämykseen. Yhteistä näille kaikille on vahva yhteisöllisyys: patmoslaiset ottavat sekä pyhimysjuhlissaan että festivaaleillaan vieraat mukaan avoimesti. Jokainen saa tuntea olevansa hetkeksi patmoslainen – istua samassa pöydässä kalakeitolla, matkustaa samassa veneessä kohti tuikkivaa kappelia, nauraa yhdessä samalle elokuvan kohtaukselle. Patmos, Ilmestyskirjan saari, on heinäkuussakin kuin pieni ihme: se onnistuu sulauttamaan ikiaikaiset perinteet ja modernit vaikutteet harmoniaan, josta kävijä voi ammentaa niin sielunrauhaa kuin inspiraatiota.

Skiathos

Skiathoksen vehreä saari Sporadien ryhmässä tunnetaan ennen kaikkea uimarannoistaan ja kirjailija Alexandros Papadiamantisin perinnöstä. Heinäkuussa Skiathoksella järjestetään muutamia jokavuotisia tapahtumia, jotka juhlistavat saaren kulttuuria ja perinteitä keskellä vilkkainta matkailukautta.

Skiathoksen kaupungissa heinäkuun kohokohta on “Oneiro sto Kyma” -kulttuuriviikko (suomeksi “Uni aallonharjalla”), joka on nimetty Papadiamantisin novellin mukaan. Yleensä heinäkuun viimeisellä viikolla pidettävä tapahtumasarja tuo esille saaren kirjallista ja musiikillista perintöä. Viikon avajaispäivänä järjestetään Papadiamantisin kotimuseon pihalla kirjallisuusilta: paikalliset lukevat ääneen otteita Papadiamantisin teoksista sekä nuorten skiathoslaisten kirjoittamia runoja. Kynttilälyhdyt valaisevat pihaa, ja Egeanmeren tuuli havisuttaa leppeästi museon pihan viiniköynnöksiä. Moni kuulija on liikuttunut – Papadiamantisin nostalgiset kuvaukset 1800-luvun Skiathoksesta heräävät eloon näissä lukutilaisuuksissa.

Seuraavina päivinä kulttuuriviikko jatkuu musiikilla ja tanssilla. Bourtzi-niemen vanhalla linnoituksella (joka toimii nykyään ulkoilmanäyttämönä) järjestetään jokailtainen konsertti. Eräänä iltana voi olla perinteinen kantádhes-konsertti: skiathoslaiset mieslaulajat mustissa liiveissä ja olkihatut päässään esittävät saaren kuuluisia seireenin lailla lumoavia serenadeja kitaran ja mandoliinin säestyksellä. Serenadit ovat perintöä ajalta, jolloin Skiathos oli joonialaisen musiikin vaikutuspiirissä – ne muistuttavat Korfun ja muiden Jooniansaarten lauluja, ja niiden lempeä polyfonia kaikuu ihanasti meren yllä. Toisena iltana voi olla kansantanssinäytös samalla lavalla: saaren nuoret pukeutuvat perinteisiin pukuihin (naisilla punaiset liivit ja valkoiset huivit, miehillä siniset liivit ja punaiset vyöt) ja tanssivat Skiathoksen vanhoja tansseja. Yksi omintakeinen tanssi on “Kálymnos”, jonka Skiathoksen merimiehet aikoinaan toivat mukanaan Kálymnoksen saarelta – siinä tanssijat polkevat jalkaa ja tekevät äkkinäisiä käännöksiä kuin merimiehet laivan kannella temppuilisivat. Yleisö palkitsee suorituksen raikuvin aplodein.

Skiathoksen heinäkuuhun kuuluu myös eräs herkullinen ja hyväntuulinen juhla: Sardellifestivaali, jota vietetään tavallisesti heinäkuun lopussa Kalyvían kylässä saaren etelärannikolla. Vaikka varsinainen sardiinien pääjuhla on monilla saarilla vasta elokuussa, Skiathoksella on satoja vuosia ollut tapana viettää “Protosárdela”, ensimmäisen sardiinisaaliin juhla, jo heinäkuun puolella. Kalyvían kalastajakylässä tämä merkitsee suurta kalakekkieriä: rantaan viritetään grillauspaikkoja, ja kalastajaperheet tuovat päivän tuoretta sardiinisaalista laatikoittain. Illan aikana grillataan ja jaetaan ilmaiseksi sadoittain grillattuja sardiineja sitruunalla maustettuna. Kylän naiset ovat valmistaneet lisukkeeksi skordalia-valkosipulimuusia ja vihersalaattia. Tarjolla on myös paikallisten kotona valmistamaa ouzoa pienissä pulloissa – monet Skiathoksen perheet tekevät pienen määrän omaa anisviinaansa kesän juhlia varten. Musiikiksi on kutsuttu paikallinen rembetikabändi – Skiathoksella on ollut vahva rembetikaperinne. Niinpä juhlassa kuullaan rouhevaa bouzoukin soittoa ja laulua kaupungin vanhoista tarinoista. Osa kyläläisistä intoutuu tanssimaan zeibekikoa yksinään, silmät kiinni ja kädet levitettynä – merenkulun ja vapauden symboli, sanotaan. Tämä sardellifestivaali on rento ja pieni verrattuna suuriin panigyreihin, mutta se on aidosti skiathoslainen: merellinen, maukas ja boheemi. Turistit, jotka löytävät paikalle, otetaan mukaan lämpimästi – he saavat syödä vatsansa täyteen, ja joku papparainen saattaa nykäistä uutta tuttavuutta hihasta tanssiringin reunalle, opettaen oudon tahdin salat.

Heinäkuussa Skiathoksella järjestetään myös kansainvälistä yhteistyötä ilmentävä tapahtuma: Kansainvälinen tanssifestivaali. Muutamina kesinä kansainväliset kansantanssiryhmät ovat tulleet esiintymään Skiathoksen tapahtumatorille (hieman sataman ulkopuolella olevalle Bouzi-kukkulalle). Jos festivaali toteutuu, saarella nähdään värikäs kavalkadi eri maiden tansseja – Bulgarian rytmikästä rivitanssia, Serbian pyörähteleviä pukuja, ehkä jopa suomalaista kansantanssia jonain vuonna! Skiathoksen kaupunki syttyy tällöin kansainväliseen karnevaalitunnelmaan: paikalliset kojujen pitäjät myyvät lippuja, popkornia ja juomia, ja ilta päättyy usein kaikkien maiden ryhmien yhteiseen tanssiin, johon yleisökin saa osallistua. Yhteistanssiksi valitaan usein jotain kreikkalaista – esimerkiksi syrtaki Zorbas-elokuvasta, jonka askeleet kaikki tunnistavat. On huvittavaa nähdä romanialainen tanssija kansallispuvussaan, vierellään saksalainen Dirndl-mekossa, ja he tanssivat yhdessä syrtakia paikallisten kanssa. Tällaiset illat jättävät ainutlaatuisen muiston – se on rauhanomaista kansojen kohtaamista tanssin keinoin.

Perinteisellä puolella Skiathoksen kylissä heinäkuussa muistetaan toki pyhimyksiäkin, vaikkei isoja panigyreja ole monta. Profeetta Eliaan kappeli saaren korkeimmalla kohdin (Karaflitzan vrisi -kukkulalla) kerää 20.7. pienen joukon vaeltajia aamumessuun. Myös Pyhän Paraskevin päivä (26.7.) noteerataan joissain kylissä – esimerkiksi Tries Ekklisies (“Kolme Kirkkoa”) -nimisellä alueella on Paraskeville omistettu vanha kirkko, jossa kyläläiset sytyttävät tuohuksia. Usein he tuovat kirkkoon myös kotieläimensä ikään kuin siunattavaksi, etenkin jos lemmikillä on ollut terveysongelmia – Pyhä Paraskevi kun liitetään terveyden vaalimiseen. Näin saattaa kirkon pihalla nähdä hauskan rivin koiria ja kissoja odottamassa siunausvuoroaan, isäntiensä pidellessä niitä lempeästi aloillaan. Tällaiset pienet paikalliset tavat tekevät Skiathoksen heinäkuusta maalauksellisen: turisti joka sattuu paikalle, voisi luulla tulleensa elokuvaan, niin epätodellisen idylliseltä näky voi vaikuttaa.

Yhteenvetona Skiathoksen heinäkuu sykkii kulttuuria ja perinteitä hienolla tasapainolla. Päivisin saaren rannat ovat täynnä auringonpalvojia, mutta iltaisin vanhassa satamakaupungissa voi aistia menneiden aikojen henkeä. Kirjailija Papadiamantisin jalanjäljissä saaren asukkaat pitävät huolta, että Skiathos ei unohda sieluaan – oli se sielu sitten serenadisävel, kansantanssin askel tai pyhimysten muisto. Matkailija, joka osallistuu Skiathoksen heinäkuun tapahtumiin, saa mukaansa paljon muutakin kuin rantaelämyksen: hän näkee saariston, jossa perinne elää tarinoissa, lauluissa ja juhla-aterioissa, ja jossa uuden ja vanhan liitto on kuin uni aallonharjalla – hauras ja kaunis, hetken tosi.

Kalymnos

Kalymnoksen saari Dodekanesian sydämessä tunnetaan perinteisesti pesusienensukeltajistaan ja syvästä uskonnollisuudestaan. Heinäkuussa Kalymnoksella huipentuu eräs saaren merkittävimmistä uskonnollisista juhlista: Pyhän Panteleimonin juhla (27.7.), jota vietetään poikkeuksellisen näyttävästi, sillä Pyhä Panteleimon on Kalymnoksen suojeluspyhimyksiä ja parantaja, johon kalymnoslaisilla on vahva tunneside.

Kalymnoksen länsiosassa kohoaa kalliorinteellä Agios Panteleimonin luostari, 1600-luvulla rakennettu ja saaren vanhin luostari. Jo päiviä ennen juhlapäivää luostarin munkit ja vapaaehtoiset alkavat valmistella paikkoja: kappelista puunataan jokainen ikoni, pihamaan kiviportaat kalkitaan hohtavan valkoisiksi ja ympäröivä mäntymetsä koristellaan ristinauhoilla. Kalymnoksella on tapana, että pyhiinvaellus luostarille alkaa jo juhlaa edeltävänä iltana 26. heinäkuuta. Sadoittain ihmisiä – vanhoja ja nuoria – lähtee illansuussa kipuamaan jalkaisin tai autoletkoina kohti luostaria Panormoksen kylästä. Monet kantavat mukanaan öljylamppuja tai kynttilöitä; kun ilta pimenee, vuorenrinne näyttää kiemurtelevan tulikulkueen valaisemalta. Luostarille saavuttuaan monet pyhiinvaeltajat viipyvät koko yön: pihalle on levitetty mattoja ja vilttejä, ja perheet leiriytyvät yhdessä kuin ulkoilma-hotelliin. Tunnelma on harras mutta myös yhteisöllinen – ihmiset juttelevat kuiskaten, lapset torkkuvat isoäitien sylissä tähtitaivaan alla.

Varsinainen juhlapäivä 27.7. alkaa aamunkoitteessa luostarissa. Kello viiden aikaan munkit aloittavat juhlaliturgian, ja luostarin kellojen iloinen kalkatus kaikuu laaksoon. Kirkko on täpötäynnä – monet seisovat ulkona kuunnellen avoimesta ovesta kantautuvia säveliä. Kritikin kielellä lauletut bysanttilaiset hymnikkäät virret täyttävät ilman, ja moni liikuttuu kyyneliin, erityisesti kun lauletaan “Agi Panteleimon, eleison imas” (Pyhä Panteleimon, armahda meitä). Usko parantajapyhimykseen on vahva: ihmiset tuovat mukanaan valokuvia sairaista omaisistaan, lääkärintodistuksia, jopa vaatekappaleita, jotka he asettavat pyhimyksen ikonille siunattaviksi. Kun liturgia on ohi, seuraa ehkä juhlallisin hetki – ihmeitätekevän ikonin kantaminen. Pyhän Panteleimonin vanha ikoni, jonka sanotaan säilyneen ihmeen kaupalla tulipalossa 1800-luvulla, nostetaan kahareisin kantotangoin ja neljä vahvaa miestä kantaa sen ulos luostarin portista. Kansa polvistuu ikonille kun se kulkee ohitse. Ikonin kanssa tehdään lyhyt kierros luostarin pihalla, jonka jälkeen se asetetaan ulos seinustalle, jotta kaikki voivat käydä vuorollaan koskettamassa ja suutelemassa sitä. Tämä aiheuttaa pitkän jonon; kymmenet mummot nyyhkyttävät liikutuksesta päästessään koskettamaan pyhimyksen kuvaa, ja isät nostavat pieniä lapsiaan suutelemaan ikonin jalustaa.

Kun uskonnollinen osa päättyy, alkaa kansanjuhla. Luostarin alapuoliselle terassille on yön aikana rakennettu iso katos ja sinne kannettu penkkejä ja pöytiä. Juhla-ateria on kalymnoslaiseen tyyliin yltäkylläinen: tarjolla on mouri-nimistä perinneruokaa, joka on kiviuunissa haudutettua lammas-täytettyä vuohenlihaa riisillä ja mausteilla – se on kypsynyt kokonaisen yön, ja liha on niin mureaa, että lusikalla saa palan. Lisäksi isoista sammioista annostellaan fakes soupa (linssikeittoa, jossa mausteena paikallista oreganoa) sekä jaetaan pulloittain vahvaa punaviiniä, joka on luostarissa pantua. Kaikki tämä on ilmaista – luostarin ja lahjoittajien tarjoamaa “panigyri-ateriaa” pyhimyksen kunniaksi. Ruokailun aikana Kalymnoksen perinteinen orkesteri (viulu, laouto, kitara ja typáni-rumpu) alkaa soittaa. Ensin lauletaan hartaampia mantinádes-runolauluja Panteleimonille, mutta pian sävel vaihtuu reippaammaksi. Kalymnoslaiset nuoret miehet aloittavat “horós ton sfoungarádon”, eli sienensukeltajien tanssin: se on rivitanssi, jossa astutaan rytmikkäästi eteen ja taakse, kädet toverin olkapäällä – liikkeet jäljittelevät sukeltajien tasatahtista ruoppausliikettä merenpohjassa. Tätä tanssia saattavat muutkin liittyä tanssimaan, ja hetken päästä koko terassi on tanssivien miesten valtakunta; naiset kannustavat, taputtavat ja laulavat mukana. Sitten on naisten vuoro – he tanssivat “Khórefto”, kevyemmin askelin mutta nopeammin pyörähdyksin etenevän tanssin. Tunnelma vapautuu – muutamat munkitkin hymyilevät partaansa ja taputtavat tahtia, vaikka eivät itse tanssi.

Ilta jatkuu tanssin ja laulun merkeissä pitkälle iltapäivään. Moni on paastonnut ja valvonut, mutta pyhimyksen päivä antaa heille kuin ihmeellisen lisäenergian. Vasta kun aurinko alkaa painua alas vuorten taa, juhlaväki vähenee. Ihmiset lähtevät luostarilta hyvästellen toisiaan: “Ja tou chronou!” – ensi vuoteen! Moni palaa kotiinsa Panormokseen tai Vathýyn jalkaisin, kantaen sylissään kukkakimppua tai basilikan oksaa, jonka he ovat ottaneet luostarin pihalta muistoksi (perinteen mukaan Pyhän Panteleimonin juhlassa pyhitetty basilika tuo kotiin siunausta). Koko Kalymnoksen yhteisö on jälleen kerran kokoontunut, juhlinut ja kokenut yhteenkuuluvuutta pyhimyksensä suojissa.

Heinäkuussa Kalymnoksella on myös pienempiä festivaaleja. Kalymnoshalasio eli “Merijuhla” pidetään usein heinäkuun lopulla Pothian satamakaupungissa matkailijoiden iloksi: silloin järjestetään näytösluontoinen sienensukellusnäytös, jossa nuoret sukeltajat pukeutuvat vanhanajan sukelluspukuihin ja hyppäävät satamassa veteen nostaen ylös muutaman merisienen yleisön hurratessa. Samalla ranta-aukion tavernoissa tarjotaan “spinialo”-herkkua, mikä on merisiilimarinoitua tuoretta merisientä sitruunan ja öljyn kera – erikoisuus, josta vain kalymnoslaiset todelliset merikarhut pitävät, mutta rohkeat matkailijatkin saavat sitä maistaa. Musiikkina soi rembetikaa ja laiko-lauluja kaiuttimista, ja lapset myyvät pieniä pesusieniä matkamuistoksi. Tämä tapahtuma on uusi – aloitettiin parikymmentä vuotta sitten pitämään yllä saaren sukelluskulttuurin muistoa – mutta siitä on tullut jokavuotinen kesähupi paikallisillekin.

Vaikka Kalymnos on tunnettu myös kiipeilyturismista (nykyaikaisempi ilmiö), heinäkuun vuotuiset juhlat ovat säilyneet hyvin perinteisinä ja uskonnollissävyisinä. Pyhän Paraskevin päivä (26.7.) noteerataan muutamassa kylässä vaikkapa pienenä iltakirkkohetkenä, mutta se jää Panteleimonin varjoon. Yleisesti ottaen heinäkuu huipentuu Kalymnoksella juuri Panteleimonin suuriin juhliin, jotka väkimäärältään ja hartaudeltaan vetävät vertoja jopa elokuun Neitsyt Marian juhlille.

Kaiken kaikkiaan Kalymnoksen heinäkuu on lämmin, sydämellinen ja syvästi perinteitä kunnioittava. Saaren tiivis yhteisö kokoontuu yhteen isoimmassa mahdollisessa mittakaavassa – vuoren rinteelle – syömään samasta padasta ja tanssimaan samassa piirissä. Vieraanvaraisuus on huipussaan, sillä ulkopuolisetkin otetaan vastaan avosylin: jokaiselle löytyy lautasellinen keittoa ja pala vuohenjuustoa. Pyhän Panteleimonin henkeä voisi kuvata sanonnalla, jonka kalymnoslaiset itse lausuvat maljaa nostaessaan juhlassa: “Stin ygeía mas kai tou Ágiou!” – Terveydeksemme ja pyhimyksen kunniaksi! Juuri tässä hengessä Kalymnos elää heinäkuun juhlansa, ikään kuin yhteisönä uudistuen ja vahvistuen joka vuosi.

Tinos

Tinos, Kreikan ortodoksien pyhä saari, tunnetaan ennen kaikkea vuosittaisesta elokuun Marian juhlastaan, mutta myös heinäkuussa saarella on tärkeä uskonnollinen tapahtuma sekä useita pienempiä perinnejuhlia. Heinäkuun kohokohta on Pyhän Pelagian ilmestyksen juhla (23.7.), joka on ainutlaatuinen Tinioksen hengellisessä elämässä.

Pyhä Pelagia, Tinioksen nunna, sai vuonna 1822 näyssä Neitsyt Marialta kehotuksen kaivaa esiin saarelta ihmeitätekevä Marian ikoni. Tämä ikoni löytyi myöhemmin ja johti kuuluisan Panagia Evangelistrían kirkon rakentamiseen. Tinioslaiset kunnioittavat Pyhä Pelagiaa lähes yhtä paljon kuin itse Neitsyt Mariaa, ja hänen muistopäivänsä 23. heinäkuuta on saarella suuri pyhiinvaellusjuhla. Varhain aamulla pitkänä kulkueena lähtee Tinos-kaupungista (Chorasta) ziarádes-pyhiinvaeltajien joukko kohti Kechrovounín luostaria saaren vuorilla – juuri siellä Pelagia sai näkynsä. Matka on noin 8 kilometriä ylämäkeen, ja monet kulkevat sen paljain jaloin tai ainakin osan matkasta polvillaan kiitollisuuden ja hartausmielen osoituksena. Kulkueessa kannetaan suurta koristeellista Neitsyt Marian ikonia sekä Pyhän Pelagian kuvaa, ja mukana on satoja ihmisiä: paikallisia perheitä, kreikkalaisia pyhiinvaeltajia muualta ja myös uteliaita turisteja.

Kechrovounín luostariin saavuttaessa luvassa on pysähdyttävä näky: luostarin pihalta lähtee liikkeelle juhlallinen prosessio, jossa Pelagian luostarin nunnat kantavat käsissään Pelagian muistoarkkua (pieni pyhäinjäännöslipas) ja lauloivat hymnejä. Kulkue Choran väen kanssa suuntaa ulos luostarista ja pitkin serpentiinitietä alaspäin – määränpäänä on Tinos-kaupungin suuri kirkko. Tämä on symbolinen toisto Pelagian näyn toteutumisesta: ikään kuin Pelagian henki johtaa marianikonin alas kaupunkiin kansan keskelle. Matka alas kestää tunteja, mutta reitti on varjostettu kankailla paahteen vuoksi ja varrella on useita pisteitä, joissa tarjotaan vettä ja limonadia pyhiinvaeltajille (monet tinioslaiset asettuvat varta vasten palvelukseen jakaakseen virvokkeita ilmaiseksi – “pelagiofória”-niminen teko perinteenä). Koko matkan ajan soivat Kellot kilahtelevat ja rukousnauhat ropisevat ihmisten sormissa, kun he toistavat “Yperagia Theotoke, soson imas” (Kaikkeinpyhin Jumalansynnyttäjä, pelasta meidät) -rukousta marssin tahtiin.

Illansuussa, kun kulkue saapuu Tinos-kaupunkiin, on vastassa kirkkotorilla valtava väkijoukko. Juhlamessu pidetään ulkona, koska sisälle kaikki eivät mahtuisi. Panagia Evangelistrían basilika on valaistu sadoin kynttilöin ja sähkölamput piirtävät Marian ikonille hohtavan portaat, jota pitkin Pelagian kulkue nousee kirkkoon. Kun ikoni palautetaan temppeliin, virtaa kaupunkiin syvä helpotus ja ilo: Neitsyt Maria on jälleen kansansa luona, kiitos Pyhän Pelagian uutteruuden. Papisto suitsuttaa kansaa, ja kuorot laulavat ylistystä. Moni pyhiinvaeltaja itkee liikutuksesta – etenkin ne, jotka ovat ensimmäistä kertaa mukana, kokevat jotain hyvin syvällistä.

Messun jälkeen Tinos kaupungissa alkaa hiljainen juhla. Ei ilotulitusta tai tanssia – Pelagian juhla on pohjavireeltään harras – mutta ihmiset kokoontuvat perheittäin paikallisiin tavernoihin kiitosaterialle. Tarjolla on usein skáthoura (tinioslaista juhlapaistia nuoresta vuohesta) ja paistettuja kukkakaaleja, joka on saaren erikoisuus. Joku ryhmä saattaa laulaa matalaa moniäänistä troparia ruoan päätteeksi. Kaupunki on elävä myöhään yöhön: monet pyhiinvaeltajat valvovat koko yön kirkossa rukoillen, ja nunnat laulavat heille hymnejä. Tämä 23. heinäkuuta valvova vigilian yö on monille se aidoin kokemus Tinioksesta – paljon intiimimpi kuin elokuun massiivinen Neitsyt Marian juhlalevottomuus.

Heinäkuussa Tinioksella on myös pienempiä kyläjuhlia. Pyhän Paraskevin päivä (26.7.) on iso juhla erityisesti Tinian kaakkoisrannikon Stenín kylässä, jossa on saaren vanhin Agia Paraskevi -kirkko. Siellä pidetään aamupäivällä liturgia ja pihalle katetaan “Koliva”-tarjoilu: keitettyjä vehnänjyviä sekoitettuna granaattiomenaan, rusinoihin ja pähkinään, ja koristeltuna sokerilla. Koliva on alun perin vainajien muisteluruoka, mutta Steníssä on tapana tarjota sitä Pyhän Paraskevin juhlana silmäsairauksista parantumisen toivossa – perinne perustuu tarinaan, jossa Pyhä Paraskevi antoi vehnänjyviä sokealle ja tämä sai näkönsä. Matkailija voi yllättyä, kun käteen ojennetaan kulhollinen makeaa vehnää sokeripinnalla, mutta maistettuaan ymmärtää sen herkullisuuden. Illalla Stenín kylässä on myös tanssit – pienet kansanmusiikkijoukot kiertävät veranda verandalta soittamassa, ja perheet laulavat mukana.

Profeetta Eliaan (20.7.) juhlaa vietetään Tinioksella korkeilla kukkuloilla – lähes jokaisella huipulla on Profitis Ilias -kappeli. Erityisen tunnettu on Exómbourgon vuoren Elias-kirkko, jonne monet nuoret kiipeävät aattoiltana nuotiota polttamaan. Vuorella on vanhan venetsialaislinnan rauniot, ja Elias-iltana nuoriso sytyttää raunion korkeimmalle kohdalle kokon, jonka loimu näkyy lähes koko saarelle. Tätä sanotaan “Eliaksen tulilähettimeksi” – vanhan kansan mukaan syttyvä kokko tiesi hyviä sateita syksylle. Tuli on hyppinyt huipulta huipulle – nimittäin perinteen mukaan jokainen kylä sytyttää Elias-iltana myös pienen kokon omalle kukkulalleen vastauksena Exombourgon suurelle. Näky on komea: kesäyön pimeydessä siellä täällä vuorten rinteillä tuikkii tulia, kuin vuoret olisivat syttyneet hetkeksi eloon. Näiden tulien ympärillä kylissä tanssitaan pientä tanhua, lauletaan kansanlauluja ja muistellaan vanhoja juttuja. Vaikka Tinos on kuulu isoista pyhiinvaelluksistaan, tällaiset pienet Elias-illan kokkojuhlat ovat niitä iltoja, jolloin saarelaiset itse rentoutuvat ja nauttivat kesästään.

Heinäkuun kulttuuritapahtumina Tinioksella järjestetään usein myös Tinian taidefestivaali eri puolilla saarta. Esimerkiksi Isternian marmorikylässä on heinäkuussa kuvanveistotyöpajoja (Tinos on kuulu marmorinveistäjistään) ja Panormoksen satamassa pidetään perinteinen merimiesten ilta, jossa veteraanikapteenit kertovat nuotiotulen äärellä seikkailujaan Egean aalloilla. Nämä tapahtumat eivät ehkä ole virallisesti “vuotuisia festivaaleja”, mutta ne toistuvat melkein joka vuosi samojen yhteisöjen järjestäminä. Niissä kiteytyy Tinioksen henki: syvä hengellisyys rinta rinnan maallisen taituruuden ja perinteen kanssa.

Yhteenvetona Tinioksen heinäkuu on ainutlaatuinen yhdistelmä suurta hartautta ja saaristolaisarkea. Pyhän Pelagian juhlan massiivinen pyhiinvaellus ja sen herkkä hengellisyys erottavat Tinioksen muista saarista – se on kokemus, joka vetää puoleensa uskovaisia koko Kreikasta. Sen rinnalla pienemmät kyläpanigýrit tuovat esiin Tinioksen luonteikkaan paikallisvärin: rikas gastronomia (koliva, marmari-syötävät), käsityötaidot (marmorintyöstö) ja yhteisöllisyys loistavat niissä. Matkaajalle Tinioksen heinäkuu voi tarjota syvällisen kurkistuksen kreikkalaiseen hurskauteen ja samalla mahdollisuuden istahtaa iltaa kyläläisten parissa kokkotulen ympärille jutustelemaan – juuri sellaista aitoa kohtaamista, mitä monet toivovat Kreikan saarilta löytävänsä.